Saateteksti: Uhallakin postaan seuraavankin osan tätä lukua, vaikka siitä puuttuu vielä yksi kappale enkä tiedä tulisiko tämä sitä ennen vai sen jälkeen tai onko sillä jotain merkitystä. Mutta ei tämä nyt ikuisesti voi junnata tässä. Sitä paitsi ei kai sitä missään ole sanottu, että joka luvussa pitäisi olla vähintään kolme kappaletta. Antakaa minulle inspiraatio kolmanteen kuvaukseen luovutusvoittamisesta niin piirrän teille kuvan.
--
Pedon pää makasi Sen reidellä. Syksyinen tuuli oli vielä lämmin, muttei enää ruokkinut illuusiota loputtomasti jatkuvasta kesästä. Ruskeat lehdet kahisivat puissa ja maassa, pimeä taivas oli luultavasti pilvien peitossa. Vastarannan valot eivät vetäneet vertoja kaukaisuudessaan tähdille, mutta eiväthän tähdetkään koskaan vetäneet vertoja keinovalojen kirkkaudelle.
Sen jalkoja ja käsiä repi. Tämän maailman lait eivät sallineet massan spontaania materialisoitumista, vaikka uudelleenryhmittyminen ei näyttänytkään olleen suoranaisesti ongelma. Parissa viikossa kivut loppuisivat, mutta Se ei osannut eikä halunnut kuvitella, miltä Hänestä tuntuisi, kun Hän taas heräisi, tai millainen se metamorfoosi olisi. Ei olisi Sen asia.
Petoa tuuli näytti hyytävän.
- Paleleeko?
- Vähän.
- Kova homma.
- Sä et ole yhtään sen epäkohteliaampi kuin Hän.
- Ai Hänkö on epäkohtelias?
- Ajoittain.
- Vaikea kuvitella. Itsekäs ja lapsellinen se kyllä on aina joskus.
- Olethan sä varmaan sen kuullut.
- Kohteliaisuudesta yritän olla kuuntelematta ihan joka keskustelua.
- Jalo mies.
- Lähinnä epäkiinnostunut mies.
- Missä se muuten on?
- En tiedä. Otan tämän lomana. Ota viskiä.
- Kylmä mies, Peto sanoi ja otti huikan.
- Itse olet, Se sanoi miltei hellästi, viitaten Pedon ruumiinlämpötilaan, ja huikkasi myös pullosta ennen kuin sulki korkin.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tilataiteellinen olotila. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tilataiteellinen olotila. Näytä kaikki tekstit
tiistai 12. maaliskuuta 2013
torstai 21. helmikuuta 2013
Tilataiteellinen olotila: Tilannekuvaus 4
Saateteksti: Jotenkin tämäkin tuntuu näin muutamien kuukausien pyörittelyn jälkeen vain... huonolta. Mutta jollakin kai tämäkin tilannemuutos on avattava.
Jos joku tätä lukee, niin voisi muuten olla nyt paikallaan kysyä hieman tästä otsikointiperiaatteesta. Teoriassa voisin alkaa otsikoida luvut myös lukujen nimillä enkä täysin mielivaltaisesti määräämälläni tekstilajikuvauksella sen sijaan, että luvun nimi näkyisi vain tunnisteissa. Onko tämä hauskempaa kuin se? Onko sillä mitään väliä? Onko tässä mitään järkeä? Ketä te oikein olette?
--
Se heräsi. Se tunsi raajansa sängyn peitteitä vasten. Se liikutti käsiään ja jalkojaan, käänteli päätään ja mietti, miksi maailma tuntui tänään jotenkin erilaiselta. Kun Sen uninen mieli vihdoin ymmärsi, mistä tunne oli tuttu, Se ei voinut estää virnistystä leviämästä kasvoilleen. Pikimmiten Se nousi ylös ja puki päälleen. Hän säilytti kaapissaan vieläkin Sen makuun sopivia vaatteita. Kuinka ystävällistä.
Se istahti fyysiseen nojatuoliin. Nojatuoli ei teknisesti ottaen tuntunut sen aidommalta kuin mihin Se oli tottunut, mutta ajatuksen tasolla Se sai huomattavaa tyydytystä sen todellisuudesta. Se kohenteli asentoaan suurieleisesti ja huokaisi lopulta pitkään ja tyytyväisesti.
Hetken vain nautittuaan olemisen sietämättömästä keveydestä Se käänsi katseensa kirjahyllyyn ja otti käteensä violettikantisen teoksen. Iain M. Postsin Fear of Chairs. Hän oli lukenut sen useita kertoja, jopa kyllästymiseen asti. Se selasi sitä kuitenkin hetken ennen kuin asetti kirjan takaisin paikalleen. Tänään on viskipäivä, ajatteli Se, nousi, kähvelsi Hänen pankkikortin lompakosta ja poistui asunnosta jäämättä ajattelemaan ovenkahvan materiaalia.
Jos joku tätä lukee, niin voisi muuten olla nyt paikallaan kysyä hieman tästä otsikointiperiaatteesta. Teoriassa voisin alkaa otsikoida luvut myös lukujen nimillä enkä täysin mielivaltaisesti määräämälläni tekstilajikuvauksella sen sijaan, että luvun nimi näkyisi vain tunnisteissa. Onko tämä hauskempaa kuin se? Onko sillä mitään väliä? Onko tässä mitään järkeä? Ketä te oikein olette?
--
Se heräsi. Se tunsi raajansa sängyn peitteitä vasten. Se liikutti käsiään ja jalkojaan, käänteli päätään ja mietti, miksi maailma tuntui tänään jotenkin erilaiselta. Kun Sen uninen mieli vihdoin ymmärsi, mistä tunne oli tuttu, Se ei voinut estää virnistystä leviämästä kasvoilleen. Pikimmiten Se nousi ylös ja puki päälleen. Hän säilytti kaapissaan vieläkin Sen makuun sopivia vaatteita. Kuinka ystävällistä.
Se istahti fyysiseen nojatuoliin. Nojatuoli ei teknisesti ottaen tuntunut sen aidommalta kuin mihin Se oli tottunut, mutta ajatuksen tasolla Se sai huomattavaa tyydytystä sen todellisuudesta. Se kohenteli asentoaan suurieleisesti ja huokaisi lopulta pitkään ja tyytyväisesti.
Hetken vain nautittuaan olemisen sietämättömästä keveydestä Se käänsi katseensa kirjahyllyyn ja otti käteensä violettikantisen teoksen. Iain M. Postsin Fear of Chairs. Hän oli lukenut sen useita kertoja, jopa kyllästymiseen asti. Se selasi sitä kuitenkin hetken ennen kuin asetti kirjan takaisin paikalleen. Tänään on viskipäivä, ajatteli Se, nousi, kähvelsi Hänen pankkikortin lompakosta ja poistui asunnosta jäämättä ajattelemaan ovenkahvan materiaalia.
maanantai 18. helmikuuta 2013
Tilataiteellinen olotila: Tilannekuvaus 3
Saateteksti: Noniin, nyt pitäisi alkaa jotain tapahtuakin. Ja valmiit kappaleet sen kun hupenevat, joskin tätä tahtia saan nuo seitsemän seuraavaa postattua ehkä vuoteen 2015 mennessä. Tosin kahden seuraavan jälkeen pitäisi vielä jostain joku täytekappale nykäistä. (To those who are privy: kirjoitin tämän aikanaan ensimmäisen ajan päätyttyä.)
--
Metaforan käsi irtautui Hänen kätensä ympäriltä. Metaforan keho irrottautui Hänen ympäriltään. Hän katseli, kuinka ohut silhuetti muuttui valoa vasten mustaksi, etääntyi ja lopulta katosi kokonaan johonkin kaupungin syliin. Aurinko paistoi kerrostalojen välistä matalalta kiiveten koko ajan korkeammalle niin kovin varmana itsestään ja siitä, että tänäänkin olisi uusi päivä. Oranssi valo sokaisi Hänet hetkeksi ikkunan heijastaessa säteitä Hänen silmiinsä.
Hän laski pitelemänsä peilin käsistään ja kietoi sormensa toistensa ympärille yrittäen uudelleen luoda sen, kuinka Metaforan sormet olivat kerran kietoutuneet Hänen sormiensa ympärille. Yang ja yang. Tai yin ja yin.
Hyytävä tuuli kulki talojen välistä saaden Hänet palelemaan. Hän nousi ja käveli auringon valossa, kunnes oli jälleen yö. Hän käveli myös yön läpi, kunnes oli aamu, ja aamun ja päivän ja illan ja yön läpi käveltyään Hän vihdoin oli kotonaan, kaatui sänkyyn ja vajosi väsyneeseen uneen.
--
Metaforan käsi irtautui Hänen kätensä ympäriltä. Metaforan keho irrottautui Hänen ympäriltään. Hän katseli, kuinka ohut silhuetti muuttui valoa vasten mustaksi, etääntyi ja lopulta katosi kokonaan johonkin kaupungin syliin. Aurinko paistoi kerrostalojen välistä matalalta kiiveten koko ajan korkeammalle niin kovin varmana itsestään ja siitä, että tänäänkin olisi uusi päivä. Oranssi valo sokaisi Hänet hetkeksi ikkunan heijastaessa säteitä Hänen silmiinsä.
Hän laski pitelemänsä peilin käsistään ja kietoi sormensa toistensa ympärille yrittäen uudelleen luoda sen, kuinka Metaforan sormet olivat kerran kietoutuneet Hänen sormiensa ympärille. Yang ja yang. Tai yin ja yin.
Hyytävä tuuli kulki talojen välistä saaden Hänet palelemaan. Hän nousi ja käveli auringon valossa, kunnes oli jälleen yö. Hän käveli myös yön läpi, kunnes oli aamu, ja aamun ja päivän ja illan ja yön läpi käveltyään Hän vihdoin oli kotonaan, kaatui sänkyyn ja vajosi väsyneeseen uneen.
lauantai 16. helmikuuta 2013
Tilataiteellinen olotila: Dialogi 8
Saateteksti: Mä en osaa tänään kirjoittaa saatetekstiä. Mut tää oli alun perin ensimmäinen kappale lukua Jaakobin paini.
--
Vanha valtakunta oli sortunut jo vuosisatoja sitten. Jonkin ajanlaskun mukaan se sortuisi vasta muutaman vuoden kuluttua.
- Lineaarinen aika on yliarvostettua.
- Tiedätkö, on välillä vähän häiritsevää, että kommentoit ajatuksiani ennen kuin sanon ne ääneen.
- Tiedätkö, on koko ajan vähän häiritsevää kuulla jonkun toisen ajatukset.
- Tiedätkö, sä olet aivan hirvittävä marttyyri. Lakkaa kiemurtelemasta itsesäälissäsi. Ennen et ollut yhtään noin kyyninen.
- Ennen en ollut elänyt viittätoista elämää ilman, että täytyi koko ajan kuulla joka ikinen päähänpistosi! Tiedätkö, mielesi ei ole yhtään niin jännä ja kiinnostava kuin miltä saat sen jostain syystä kuulostamaan niille, jotka kuulevat sen artikulaatiofiltterin tai tekstinkäsittelyohjelman läpi! Viimeisten sanojen kohdalla Sen ääni kasvoi miltei huudoksi ja Hän kuuli, kuinka Se paiskasi jotain seinään. Hän katsoi vaistomaisesti taakseen. Tietenkin kaikki oli kohdallaan.
- Susta on tullut niin katkera.
- Kenenhän syytä se on?
Hän sulki suunsa. Kiistämätön fakta jälleen.
- Tiedät varmaan ettei tuo puhumisen lopettaminen auttanut mitään.
- Tiedän. Ei siihenkään ole mitenkään helppo tottua.
--
Vanha valtakunta oli sortunut jo vuosisatoja sitten. Jonkin ajanlaskun mukaan se sortuisi vasta muutaman vuoden kuluttua.
- Lineaarinen aika on yliarvostettua.
- Tiedätkö, on välillä vähän häiritsevää, että kommentoit ajatuksiani ennen kuin sanon ne ääneen.
- Tiedätkö, on koko ajan vähän häiritsevää kuulla jonkun toisen ajatukset.
- Tiedätkö, sä olet aivan hirvittävä marttyyri. Lakkaa kiemurtelemasta itsesäälissäsi. Ennen et ollut yhtään noin kyyninen.
- Ennen en ollut elänyt viittätoista elämää ilman, että täytyi koko ajan kuulla joka ikinen päähänpistosi! Tiedätkö, mielesi ei ole yhtään niin jännä ja kiinnostava kuin miltä saat sen jostain syystä kuulostamaan niille, jotka kuulevat sen artikulaatiofiltterin tai tekstinkäsittelyohjelman läpi! Viimeisten sanojen kohdalla Sen ääni kasvoi miltei huudoksi ja Hän kuuli, kuinka Se paiskasi jotain seinään. Hän katsoi vaistomaisesti taakseen. Tietenkin kaikki oli kohdallaan.
- Susta on tullut niin katkera.
- Kenenhän syytä se on?
Hän sulki suunsa. Kiistämätön fakta jälleen.
- Tiedät varmaan ettei tuo puhumisen lopettaminen auttanut mitään.
- Tiedän. Ei siihenkään ole mitenkään helppo tottua.
sunnuntai 3. helmikuuta 2013
Tilataiteellinen olotila: Dialogi 7
Saateteksti: Tämä on tähän mennessä postatuista kappaleista ehdottomasti heikoin. Itse dialogissa ilmenee lisäksi plot hole, tai lievä inkonsistenssi, mutta en jotenkin saa tätä kirjoitettua uudestaan mitenkään... muuten. Olen myös aika varma, että tein ainakin yhden pilkkuvirheen. Sikäli mikäli joku muuten on tätä seurannut, on varmaan myös huomannut, että tämä jakautuu lukuihin. Tästä kappaleesta alkaa seitsemäs luku nimeltä "Jaakobin paini". Luvun nimen voi tarkistaa tunnisteista. Just sayin'. Joskus ideoin, että olisin laittanut luvun nimikin otsikkoon, mutta otsikosta olisi tullut niin pitkä ja olin jo aloittanut lukujen kuvailun niiden ns. sisällöllisen, joskin täysin mielivaltaisesti määräytyneen ryhmittelyn perusteella.
--
- Mitä mä teen sun kanssasi?
- Et mitään.
- Mutta ihmiset...
- Anna ihmisten olla.
- Miksi?
- Ei ne halua tietää tästä.
- Miten voit olla niin varma?
- Tämä maailma on rakennettu eri tavalla. Niiden maailma on rakennettu eri tavalla. Tämän maailman henkilöt saavat nimensä käsitteiden mukaan, mutta vaikka käsitteet ovat joskus tulkinnanvaraisia, niiden takana on aina vain yksi asia. Yksi. Kokonainen. Yksittäinen representaatio, joka ei salli pirstoutumista. Tämä maailma ei tule koskaan ymmärtämään mitä sä olet, tai mitä me olemme.
Hän tiesi, että Se oli oikeassa. Hän nosti kätensä ylös painaakseen sen Sen kättä vasten, ja yllättyi, kun Se nosti myös kätensä. Kylmä pinta tuntui oudolta iholla, joka oli tottunut tuntemaan oikean läheisyyden ja lämpimän veren, joka sykki toisen maallisen muodon kalvon alla ollen fyysinen komplementti ensimmäiselle. Tämä tilanne ei voi pysyä tällaisena loputtomiin, Hän ajatteli, ja ajatus siitä, että sen ehkä täytyi, sai hänet surullisemmaksi kuin Sen juuri sanelema totuus.
--
- Mitä mä teen sun kanssasi?
- Et mitään.
- Mutta ihmiset...
- Anna ihmisten olla.
- Miksi?
- Ei ne halua tietää tästä.
- Miten voit olla niin varma?
- Tämä maailma on rakennettu eri tavalla. Niiden maailma on rakennettu eri tavalla. Tämän maailman henkilöt saavat nimensä käsitteiden mukaan, mutta vaikka käsitteet ovat joskus tulkinnanvaraisia, niiden takana on aina vain yksi asia. Yksi. Kokonainen. Yksittäinen representaatio, joka ei salli pirstoutumista. Tämä maailma ei tule koskaan ymmärtämään mitä sä olet, tai mitä me olemme.
Hän tiesi, että Se oli oikeassa. Hän nosti kätensä ylös painaakseen sen Sen kättä vasten, ja yllättyi, kun Se nosti myös kätensä. Kylmä pinta tuntui oudolta iholla, joka oli tottunut tuntemaan oikean läheisyyden ja lämpimän veren, joka sykki toisen maallisen muodon kalvon alla ollen fyysinen komplementti ensimmäiselle. Tämä tilanne ei voi pysyä tällaisena loputtomiin, Hän ajatteli, ja ajatus siitä, että sen ehkä täytyi, sai hänet surullisemmaksi kuin Sen juuri sanelema totuus.
torstai 24. tammikuuta 2013
Tilataiteellinen olotila: Uni 2
Saateteksti: Olen alkanut epäillä, että tämä tarina on ihan pointless. Toissayönä valvoin aamuun asti editoimassa tämän edeltäjää, että saisin tähän jonkin kontekstin tai mitään järkeä, mutta koska kirjoitin sen 17-vuotiaana, ei joidenkin kohtien surkeus taida olla pelastettavissa. Lukiessani sitä hiffasin kuitenkin, etten ole kehittynyt yhtään. Kirjoittaminen on hauska harrastus, mutta olisi silti kiva jos olisi jonkinlaista taitoa. Huoh.
--
Kuuma ja kostea, vain osittain valaistu. Lämpö aaltoili pieninä pyörteinä ja äänisignaali oli pelkkää kohinaa, ajatukset jäivät kesken.
Hulluus oli kirjoitettu seinille. Hänen olemuksensa sykki supistellen pieneksi ja laajeten suureksi, värit leiskuivat näkökentän reunoilla, hengitys poltti keuhkoja. Hän yritti huutaa, mutta ainoa ääni mitä Hänestä tuli ulos oli matala ja leveä nauru, jonka tummanvioletit ja siniset säikeet kimpoilivat ilmassa huoneen seinistä ja nojatuolin reunoista. Hän piteli päätään ja korviaan saadakseen edes jonkin osan kauhusta loppumaan, mutta kun Hän teki sen, tulvi hänen kasvoilleen liejun ja mädän kalan ja ruumiiden haju. Kun Hän puristi lujempaa, kuuli hän rikinkatkussa aavistuksen palaneita höyheniä ja karvaa ja hiuksia. Nauru ei lakannut, Hän sulki silmänsä ja
Se ravisti heidät hereille.
- Mmnh, Hän sanoi ja nojasi kyynärpäihinsä.
- Sä näit taas synestesiapainajaista, Se vastasi.
- Oliko se vain unta?
- Oli.
- Voisitpa halata mua.
- Tekisin sen jos voisin.
- Kiitos.
Hän laskeutui takaisin makuulle ja sulki silmänsä. Se oli vain unta, Hän ajatteli, vaikka Hän tiesi, ja Sekin tiesi, etteivät he jakaneet enää unia.
--
Kuuma ja kostea, vain osittain valaistu. Lämpö aaltoili pieninä pyörteinä ja äänisignaali oli pelkkää kohinaa, ajatukset jäivät kesken.
Hulluus oli kirjoitettu seinille. Hänen olemuksensa sykki supistellen pieneksi ja laajeten suureksi, värit leiskuivat näkökentän reunoilla, hengitys poltti keuhkoja. Hän yritti huutaa, mutta ainoa ääni mitä Hänestä tuli ulos oli matala ja leveä nauru, jonka tummanvioletit ja siniset säikeet kimpoilivat ilmassa huoneen seinistä ja nojatuolin reunoista. Hän piteli päätään ja korviaan saadakseen edes jonkin osan kauhusta loppumaan, mutta kun Hän teki sen, tulvi hänen kasvoilleen liejun ja mädän kalan ja ruumiiden haju. Kun Hän puristi lujempaa, kuuli hän rikinkatkussa aavistuksen palaneita höyheniä ja karvaa ja hiuksia. Nauru ei lakannut, Hän sulki silmänsä ja
Se ravisti heidät hereille.
- Mmnh, Hän sanoi ja nojasi kyynärpäihinsä.
- Sä näit taas synestesiapainajaista, Se vastasi.
- Oliko se vain unta?
- Oli.
- Voisitpa halata mua.
- Tekisin sen jos voisin.
- Kiitos.
Hän laskeutui takaisin makuulle ja sulki silmänsä. Se oli vain unta, Hän ajatteli, vaikka Hän tiesi, ja Sekin tiesi, etteivät he jakaneet enää unia.
tiistai 22. tammikuuta 2013
Tilataiteellinen olotila: Dialogi 6
Saateteksti: Spämmitahtia, jotta voisin taas postata sitä mukaa kun kirjoitan. Ettei vain jäisi aikaa editoida ja korjailla ja miettiä vähän tekosiaan. Tässä ei ole edes mitään jännää kirjallista kikkailua. Olen huomannut, että tämä eroaa PLP:stä ainakin siinä, että Se-Hän-dialogien tapahtumaympäristöä kuvaillaan paljon vähemmän. Onko tämä hyvä vai huono? Pitäisikö kuvailla enemmän vai onko näin hyvä? Btw, viimeiset kaksi virkettä - see what I did there? See? See?!
--
- "Kahden ihmisen välinen kohtaaminen on kuin monimutkainen tanssi. Monen asian - kahden halun, tunnelman ja tilaisuuden - on kaikkien osuttava juuri oikeaan hetkeen, samaan hetkeen. Ja kun niin tapahtuu, se on kaunista, se on auringonpimennys; harvinainen luonnonilmiö, jonka olemassaolosta puhutaan hieman hämmästellen, ehkä kauhulla ja pelätenkin, ellei sitä ole itse kokenut. Kahden kehon kietoutuminen toistensa ympärille silkassa himon huumassa, estonsa menettäneinä ja puhtaasta kiimasta voimansa saaden on voimakkaimpia kokemuksia, joihin ihminen saattaa pienen elämänsä aikana ajautua."
- Aika hirveää romantisointia. Kyllä kai sä tiedät ettei tuollaista ole olemassakaan, Se kommentoi Hänen viimeisintä yritystään olla romanttinen kirjailija.
- Totta kai, mutta ei lukija sitä välttämättä tiedä.
- Tyhmä lukija ei tiedä.
- Tai ehkä lukija haluaakin uppoutua johonkin kuvitteelliseen tunnelmaan?
- Lukiessaan fiktiota? Höpö höpö.
- Mistä lähtien sä olet ollut sarkastinen?
- Entä jos olenkin ollut sarkastinen aina, ja kaikki, mitä olen sanonut, on ollut sarkasmia?
- Sitten et ole ymmärtänyt sarkasmin ideaa.
- Mistä lähtien sinä olet ollut töykeä?
Hän otti liuskan kirjoituskoneestaan, huokaisi ja toivoi, että jonain päivänä itse kokisi sen, mistä oli juuri niin täydellisen tekotaiteellisesti kirjoittanut. Kappale oli ehkä huono, mutta Hän oli silti osittain tyytyväinen, että oli kirjoittanut sen - olihan se saanut aikaan jos ei positiivisen niin ainakin positiivisemman keskustelun Sen kanssa kuin pitkään aikaan. Mutta se oli luultavasti ohimenevää. Paperi mytistyi nyrkissä nopeasti palloksi ja lensi päin paperikoria, siihen osuminen tai osumatta jääminen jääden ikuiseksi arvoitukseksi jälkipolville.
--
- "Kahden ihmisen välinen kohtaaminen on kuin monimutkainen tanssi. Monen asian - kahden halun, tunnelman ja tilaisuuden - on kaikkien osuttava juuri oikeaan hetkeen, samaan hetkeen. Ja kun niin tapahtuu, se on kaunista, se on auringonpimennys; harvinainen luonnonilmiö, jonka olemassaolosta puhutaan hieman hämmästellen, ehkä kauhulla ja pelätenkin, ellei sitä ole itse kokenut. Kahden kehon kietoutuminen toistensa ympärille silkassa himon huumassa, estonsa menettäneinä ja puhtaasta kiimasta voimansa saaden on voimakkaimpia kokemuksia, joihin ihminen saattaa pienen elämänsä aikana ajautua."
- Aika hirveää romantisointia. Kyllä kai sä tiedät ettei tuollaista ole olemassakaan, Se kommentoi Hänen viimeisintä yritystään olla romanttinen kirjailija.
- Totta kai, mutta ei lukija sitä välttämättä tiedä.
- Tyhmä lukija ei tiedä.
- Tai ehkä lukija haluaakin uppoutua johonkin kuvitteelliseen tunnelmaan?
- Lukiessaan fiktiota? Höpö höpö.
- Mistä lähtien sä olet ollut sarkastinen?
- Entä jos olenkin ollut sarkastinen aina, ja kaikki, mitä olen sanonut, on ollut sarkasmia?
- Sitten et ole ymmärtänyt sarkasmin ideaa.
- Mistä lähtien sinä olet ollut töykeä?
Hän otti liuskan kirjoituskoneestaan, huokaisi ja toivoi, että jonain päivänä itse kokisi sen, mistä oli juuri niin täydellisen tekotaiteellisesti kirjoittanut. Kappale oli ehkä huono, mutta Hän oli silti osittain tyytyväinen, että oli kirjoittanut sen - olihan se saanut aikaan jos ei positiivisen niin ainakin positiivisemman keskustelun Sen kanssa kuin pitkään aikaan. Mutta se oli luultavasti ohimenevää. Paperi mytistyi nyrkissä nopeasti palloksi ja lensi päin paperikoria, siihen osuminen tai osumatta jääminen jääden ikuiseksi arvoitukseksi jälkipolville.
maanantai 21. tammikuuta 2013
Tilataiteellinen olotila: Tilannekuvaus 2
Saateteksti: Spämmään nyt tämän pois alta että päästään asiaankin joskus. Tämän piti alun perin olla lähinnä lässynlää-filleri, mutta saatuani jonkin käsityksen siitä, mihin tarinaa liikutan, havaitsin, että itse asiassa tämä ja seuraava kappale asettavat myöhemmät kappaleet ihan tietynlaiseen kontekstiin.
--
Hän nojasi taaksepäin tuolissaan ja rusautti rystysiään. Metafora istui Hänen jaloissaan nojaten niitä vasten. Hän laski kätensä alas ja ne alkoivat tehdä hierovia liikkeitä Metaforan jäykillä hartioilla nopeasti rytmittyen soivan musiikin tahtiin. Se oli haikeaa, jopa surullista. Jousisoitinten äänikuviot saivat Hänet näkemään Metaforan kuin instrumenttina, ihmissellona, ja Hän oli sellisti. Hänen kätensä eksyivät hartioilta ja alkoivat tehdä polkuja Metaforan käsille, rinnalle ja kasvoille. Sydämen syke, hengityksen rytmi ja ihon toista ihoa vasten hieroma kitka muodostivat kappaleen toisensa perään. Hän upposi musiikkiinsa ja soitti Metaforasta kauniita, melankolisia säveliä.
Musiikki oli lakannut, mutta Hän istui vielä hereillä. Hämärää huonetta valaisi vain hyvin heikko valo. Hän katseli elegantteja, mustan varjon lailla lakanoita vasten piirtyviä instrumenttinsa piirteitä varmana siitä, ettei koskaan ollut nähnyt kauniimpaa.
--
Hän nojasi taaksepäin tuolissaan ja rusautti rystysiään. Metafora istui Hänen jaloissaan nojaten niitä vasten. Hän laski kätensä alas ja ne alkoivat tehdä hierovia liikkeitä Metaforan jäykillä hartioilla nopeasti rytmittyen soivan musiikin tahtiin. Se oli haikeaa, jopa surullista. Jousisoitinten äänikuviot saivat Hänet näkemään Metaforan kuin instrumenttina, ihmissellona, ja Hän oli sellisti. Hänen kätensä eksyivät hartioilta ja alkoivat tehdä polkuja Metaforan käsille, rinnalle ja kasvoille. Sydämen syke, hengityksen rytmi ja ihon toista ihoa vasten hieroma kitka muodostivat kappaleen toisensa perään. Hän upposi musiikkiinsa ja soitti Metaforasta kauniita, melankolisia säveliä.
Musiikki oli lakannut, mutta Hän istui vielä hereillä. Hämärää huonetta valaisi vain hyvin heikko valo. Hän katseli elegantteja, mustan varjon lailla lakanoita vasten piirtyviä instrumenttinsa piirteitä varmana siitä, ettei koskaan ollut nähnyt kauniimpaa.
Tilataiteellinen olotila: Reflektio 4
Saateteksti: Status quo, jatkukoon siis Tilataiteellinen olotila siitä mihin syksyllä jäin. Jostain syystä en ole edes julkaissut, vaikka tekstiä on ollut kappaletolkulla vain istumassa. Ei ole huvittanut kirjoittaa tätä projektia, koska en ole halunnut projektoida siihen angstiani. Saa nähdä kauanko nyt jaksan.
--
Hän käveli pyörälleen yön pimeässä. Erehtyessään katsomaan ylös Hän havaitsi, että tähdet loistivat mitä kirkkaimmin kaupungin kaikesta valosaasteesta huolimatta. Hän otti tukevan asennon jaloillaan ja nojasi päänsä taakse. Parkkipaikan pienten puiden lehtien välistä avautui pimeä taivas pienine valopisteineen, ja ilmassa hiljalleen keinuva viileä loppukesän tuuli yritti ehkä hempeästi muistuttaa, että kohta olisi syksy, kohta lehdet putoaisivat, kohta maa olisi aamuisin huurteessa. Vaan mistä senkin tiesi, muistutti Hän itseään. Tuuli saattoi jopa yrittää pitää yllä illuusiota, ettei kesä ollut loppunut ollenkaan. Joka tapauksessa taivas oli tänä yönä kirkas, vaikkei ilma ollut kylmä.
Hän muisteli satumaista ensimmäistä elämäänsä, ensimmäistä maailmaa, jossa oli ollut taikuutta. Yksisarviset olivat istuksineet suurten, vanhojen linnojen katonharjanteilla juoruilemassa yksisarvisten kielellään, ritarit olivat kulkeneet pääkaupungin katukiveyksiä miekat vöillään, ja Hän oli ollut oman kuningaskuntansa prinsessa. Tai prinsessakuntansa, koska Hänen kuningaskunnassaan ei ollut ollut kuningasta eikä kuningatarta. Ehkä valtakunta oli parempi sana. Nyt katoilla juoruilivat vain linnut, ja ritareiden sijaan kaduilla kulki liikemiehiä salkut käsissään. Kuinka hahmot, jotka olivat siinä maailmassa olleet niin taianomaisia, saattoivatkin nyt näyttää niin... arkisilta.
Tämä miltei maaginen hetki sai Hänet tilapäisesti ikävöimään sitä ensimmäistä maailmaa, kunnes Hän havahtui ajattelunsa epäloogisuuteen. Siinä maailmassa taikaolennot ja prinssit olivat olleet arkisia. Miten hän kykeni pitämään salkkumiehiä ja rekkakuskeja ja muita tämän maailman asioita tylsinä, jos ei koskaan ollut tottunut niihin täysin tavallisina ilmiöinä? Ehkä jotkin asiat vain olivat universaalisti, tai jopa multiversaalisti, arkisempia kuin toiset.
Hän katsoi kelloa matkapuhelimestaan, ja totesi tuijotelleensa taivasta ajatuksiinsa vaipuneena tarpeellisen pitkän ajan, että sitä saattoi pitää hyväksyttävänä, eikä pelkkänä poseeraamisena. Hän kääntyi, avasi pyöränsä lukon, nousi sen selkään ja ajoi arkiseen kotiinsa sitä reittiä, jolla oli paljon pitkiä alamäkiä, joista Se niin piti.
--
Hän käveli pyörälleen yön pimeässä. Erehtyessään katsomaan ylös Hän havaitsi, että tähdet loistivat mitä kirkkaimmin kaupungin kaikesta valosaasteesta huolimatta. Hän otti tukevan asennon jaloillaan ja nojasi päänsä taakse. Parkkipaikan pienten puiden lehtien välistä avautui pimeä taivas pienine valopisteineen, ja ilmassa hiljalleen keinuva viileä loppukesän tuuli yritti ehkä hempeästi muistuttaa, että kohta olisi syksy, kohta lehdet putoaisivat, kohta maa olisi aamuisin huurteessa. Vaan mistä senkin tiesi, muistutti Hän itseään. Tuuli saattoi jopa yrittää pitää yllä illuusiota, ettei kesä ollut loppunut ollenkaan. Joka tapauksessa taivas oli tänä yönä kirkas, vaikkei ilma ollut kylmä.
Hän muisteli satumaista ensimmäistä elämäänsä, ensimmäistä maailmaa, jossa oli ollut taikuutta. Yksisarviset olivat istuksineet suurten, vanhojen linnojen katonharjanteilla juoruilemassa yksisarvisten kielellään, ritarit olivat kulkeneet pääkaupungin katukiveyksiä miekat vöillään, ja Hän oli ollut oman kuningaskuntansa prinsessa. Tai prinsessakuntansa, koska Hänen kuningaskunnassaan ei ollut ollut kuningasta eikä kuningatarta. Ehkä valtakunta oli parempi sana. Nyt katoilla juoruilivat vain linnut, ja ritareiden sijaan kaduilla kulki liikemiehiä salkut käsissään. Kuinka hahmot, jotka olivat siinä maailmassa olleet niin taianomaisia, saattoivatkin nyt näyttää niin... arkisilta.
Tämä miltei maaginen hetki sai Hänet tilapäisesti ikävöimään sitä ensimmäistä maailmaa, kunnes Hän havahtui ajattelunsa epäloogisuuteen. Siinä maailmassa taikaolennot ja prinssit olivat olleet arkisia. Miten hän kykeni pitämään salkkumiehiä ja rekkakuskeja ja muita tämän maailman asioita tylsinä, jos ei koskaan ollut tottunut niihin täysin tavallisina ilmiöinä? Ehkä jotkin asiat vain olivat universaalisti, tai jopa multiversaalisti, arkisempia kuin toiset.
Hän katsoi kelloa matkapuhelimestaan, ja totesi tuijotelleensa taivasta ajatuksiinsa vaipuneena tarpeellisen pitkän ajan, että sitä saattoi pitää hyväksyttävänä, eikä pelkkänä poseeraamisena. Hän kääntyi, avasi pyöränsä lukon, nousi sen selkään ja ajoi arkiseen kotiinsa sitä reittiä, jolla oli paljon pitkiä alamäkiä, joista Se niin piti.
perjantai 5. lokakuuta 2012
Tilataiteellinen olotila: Dialogi 5
Saateteksi: Taas mennyt vähän aikaa. Olen hautonut sitä, miten saisin jutun jujun kulkemaan suuntaan, johon haluan, mutta en onnistu löytämään kunnollista katalystiä. Päätin nyt että tämä menee tähän kohtaan ja sillä sopuli.
--
Metaforan käsi kietoutui Hänen käteensä. Yin ja yang, push and pull, voima ja vastavoima. Sormet koukistuivat toistensa ympärille kiertyen kahdeksi spiraaliksi, pyörteeksi.
- Sä olet aika kokonainen ihminen.
- Ei kukaan ole kokonainen.
- Niin kai. Kokonaisuus implikoisi täydellisyyttä, ainakin vertailujoukon sisällä. Mutta vaatiiko täydellisyys muiden epätäydellisyyttä?
- Ei.
- Voiko jokainen joukon osa siis olla täydellinen?
- Jokaisen joukon osan on pakko olla täydellinen sen joukon osa. Muuten ne eivät olisi sen joukon osia. Voi Jouko-parkoja, niin paljon vaatimuksia...
Hän nauroi. Hän kipristeli sormiaan hieman, ja tunsi, kuinka Metaforan sormet kipristelivät vastaan.
- Mutta kukaanhan ei ole täydellinen. Onko olioilla olemassa ominaisuuksia, jotka eivät sisälly joukkoihin, joihin ne kuuluvat?
- Joukko muodostetaan olioista ominaisuuksien perusteella, ja ominaisuudet ovat joko olemassa tai olematta. Ihmiset ovat aika monimutkaisia olioita ja kuuluvat moneen eri joukkoon.
- Eli jos alkaisin piirtää Venn-diagrammia ihmisistä...
- Saisit piirtää aika kauan.
- Ehkä en sitten ala piirtää.
- Älä nyt heti luovuta.
Hän hymyili. Hän tiesi olevansa enemmän kuin täydellinen. Enemmän kuin kokonainen ihminen. Oli silti mukava tietää kuuluvansa johonkin joukkoon, vaikka Hänen oma yinyanginsa olikin jakautunut vähemmän perinteisesti.
--
Metaforan käsi kietoutui Hänen käteensä. Yin ja yang, push and pull, voima ja vastavoima. Sormet koukistuivat toistensa ympärille kiertyen kahdeksi spiraaliksi, pyörteeksi.
- Sä olet aika kokonainen ihminen.
- Ei kukaan ole kokonainen.
- Niin kai. Kokonaisuus implikoisi täydellisyyttä, ainakin vertailujoukon sisällä. Mutta vaatiiko täydellisyys muiden epätäydellisyyttä?
- Ei.
- Voiko jokainen joukon osa siis olla täydellinen?
- Jokaisen joukon osan on pakko olla täydellinen sen joukon osa. Muuten ne eivät olisi sen joukon osia. Voi Jouko-parkoja, niin paljon vaatimuksia...
Hän nauroi. Hän kipristeli sormiaan hieman, ja tunsi, kuinka Metaforan sormet kipristelivät vastaan.
- Mutta kukaanhan ei ole täydellinen. Onko olioilla olemassa ominaisuuksia, jotka eivät sisälly joukkoihin, joihin ne kuuluvat?
- Joukko muodostetaan olioista ominaisuuksien perusteella, ja ominaisuudet ovat joko olemassa tai olematta. Ihmiset ovat aika monimutkaisia olioita ja kuuluvat moneen eri joukkoon.
- Eli jos alkaisin piirtää Venn-diagrammia ihmisistä...
- Saisit piirtää aika kauan.
- Ehkä en sitten ala piirtää.
- Älä nyt heti luovuta.
Hän hymyili. Hän tiesi olevansa enemmän kuin täydellinen. Enemmän kuin kokonainen ihminen. Oli silti mukava tietää kuuluvansa johonkin joukkoon, vaikka Hänen oma yinyanginsa olikin jakautunut vähemmän perinteisesti.
tiistai 11. syyskuuta 2012
Tilataiteellinen olotila: Tilannekuvaus 1
Saateteksi: Tuntuu kummalliselta postata silloin, kun ei aktiivisesti kirjoita lisää. Tämäkin on kirjoitettu varmaan kuukausi sitten. Vielä on pari postaamatonta pätkää, mutta tahti ei tule varmaan aivan kohtsillään paranemaan. En ole itse asiassa aivan tyytyväinen tähän, mutta luonnosasteellahan näin pitkä tarina on muutenkin siinä vaiheessa, kun sitä ensimmäistä kertaa kirjoittaa. Hops, sano mummo lumessa! Plus, taas voi bongata fanserviceä ja subtleja viittauksia erääseen Internet-alakulttuuriin.
--
Keskipäivän hetki vaati Häntä ja Viikinkiä löytämään itsensä ravintoa tarjoilevasta liikkeestä. Aamupäivän näännyttävä vaikutus sai heidät valitsemaan lähimmän grillikioskin, jossa oli jopa pari asiakaspaikkaa. Lounasajasta huolimatta paikka oli epäilyttävän tyhjä. Burgerit löysivät kuitenkin pöytään standardit täyttävällä nopeudella, minkä Hän epäili olevan tarkoitus tuudittaa heidät valheelliseen turvallisuuden tunteeseen ruoan laadun suhteen.
- Mä näin susta unta yhtenä yönä.
- Ai jaa.
- Niin.
- Mutta ethän sä näe unta oikeista ihmisistä?
- Sitä mäkin sulle siinä sanoin!
Viikinki vilkaisi pureskelemaansa burgeria. Hän arvioi hänen ilmeensä epäileväksi. Itse Hän ei uskaltanut katsoa alas syödessään.
- Haluatko puhua siitä?
- Enpä oikeastaan.
- No etpä varmaan. Sä haluat aina puhua kaikesta.
- Enkä halua.
- Haluatpas.
- No okei, niin haluan. Mutta sun vastaus kaikkeen on aina sama.
- On vai?
- "Puhu sille!"
- Se on hyvä neuvo.
- Niin on, en mä sillä. Mutta se on helvetin outoa, siis nähdä unta ihmisistä. Tuntuu, kuin joku vieras olisi muuttanut päähäni asumaan, enkä voisi enää koskaan olla varma siitä, milloin olen oikeasti yksin. Tuntuu, kuin se joku vieras voisi vain tarkkailla kaikkea, mitä teen, ilman, että voin vaikuttaa siihen, mitä kaikkea se näkee.
- Höhö, Se sanoi.
- Hiljaa, Hän sanoi.
- Mitä? Viikinki kysyi.
- Ei mitään, Hän vastasi.
- Okei. Mutta ei unien näkeminen ihmisistä tarkoita, että ne olisivat fyysisesti pääsi sisällä.
- Niinhän sinä sanot!
- Ne on vain projektioita, mahdollisesti täysin satunnaista aivoaktivaatiota, jonka herättyäsi vain tulkitset tietyllä tavalla. Ja mikäli unet onkin jotenkin symbolisia, ei ne hahmot niissä voi tehdä mitään, mitä sinä et osaisi kuvitella.
Pienen, hieman tuskallisen näköisen pureskelutauon jälkeen Viikinki jatkoi.
- Mikset sä näe unta oikeista ihmisistä?
- Mua ei ole rakennettu niin. Tai no. Näemmä nyt on.
Viikinki tuijotti nyt intensiivisesti burgeria, jonka oli jo miltei kokonaan syönyt.
- Jos katsoo liian kauan burgeriin, burger katsoo takaisin.
- Mahdollista, Viikinki sanoi, ja söi yhtenä suupala loput. - Ainakin tällä hygieniatasolla.
- Älä puhu ruoka suussa.
- Uliuli.
He pyyhkivät kätensä ja jättivät taakseen ruokaravintolan, joka antoi aivan uusia merkityksiä sekä termille "ruoka" että "ravintola".
--
Keskipäivän hetki vaati Häntä ja Viikinkiä löytämään itsensä ravintoa tarjoilevasta liikkeestä. Aamupäivän näännyttävä vaikutus sai heidät valitsemaan lähimmän grillikioskin, jossa oli jopa pari asiakaspaikkaa. Lounasajasta huolimatta paikka oli epäilyttävän tyhjä. Burgerit löysivät kuitenkin pöytään standardit täyttävällä nopeudella, minkä Hän epäili olevan tarkoitus tuudittaa heidät valheelliseen turvallisuuden tunteeseen ruoan laadun suhteen.
- Mä näin susta unta yhtenä yönä.
- Ai jaa.
- Niin.
- Mutta ethän sä näe unta oikeista ihmisistä?
- Sitä mäkin sulle siinä sanoin!
Viikinki vilkaisi pureskelemaansa burgeria. Hän arvioi hänen ilmeensä epäileväksi. Itse Hän ei uskaltanut katsoa alas syödessään.
- Haluatko puhua siitä?
- Enpä oikeastaan.
- No etpä varmaan. Sä haluat aina puhua kaikesta.
- Enkä halua.
- Haluatpas.
- No okei, niin haluan. Mutta sun vastaus kaikkeen on aina sama.
- On vai?
- "Puhu sille!"
- Se on hyvä neuvo.
- Niin on, en mä sillä. Mutta se on helvetin outoa, siis nähdä unta ihmisistä. Tuntuu, kuin joku vieras olisi muuttanut päähäni asumaan, enkä voisi enää koskaan olla varma siitä, milloin olen oikeasti yksin. Tuntuu, kuin se joku vieras voisi vain tarkkailla kaikkea, mitä teen, ilman, että voin vaikuttaa siihen, mitä kaikkea se näkee.
- Höhö, Se sanoi.
- Hiljaa, Hän sanoi.
- Mitä? Viikinki kysyi.
- Ei mitään, Hän vastasi.
- Okei. Mutta ei unien näkeminen ihmisistä tarkoita, että ne olisivat fyysisesti pääsi sisällä.
- Niinhän sinä sanot!
- Ne on vain projektioita, mahdollisesti täysin satunnaista aivoaktivaatiota, jonka herättyäsi vain tulkitset tietyllä tavalla. Ja mikäli unet onkin jotenkin symbolisia, ei ne hahmot niissä voi tehdä mitään, mitä sinä et osaisi kuvitella.
Pienen, hieman tuskallisen näköisen pureskelutauon jälkeen Viikinki jatkoi.
- Mikset sä näe unta oikeista ihmisistä?
- Mua ei ole rakennettu niin. Tai no. Näemmä nyt on.
Viikinki tuijotti nyt intensiivisesti burgeria, jonka oli jo miltei kokonaan syönyt.
- Jos katsoo liian kauan burgeriin, burger katsoo takaisin.
- Mahdollista, Viikinki sanoi, ja söi yhtenä suupala loput. - Ainakin tällä hygieniatasolla.
- Älä puhu ruoka suussa.
- Uliuli.
He pyyhkivät kätensä ja jättivät taakseen ruokaravintolan, joka antoi aivan uusia merkityksiä sekä termille "ruoka" että "ravintola".
lauantai 1. syyskuuta 2012
Tilataiteellinen olotila: Reflektio 3
Saateteksti: Onneksi tätä on varastossa valmiina, koska en tiedä milloin saan taas kirjoittamisesta kiinni kunnolla. Tässä turha täyteteksi, olkaa hyvät.
--
Hän oli muistellut aikaa muutaman viikon takaa, kun Hän oli kuumien öiden ja kuumeisten ajatusten jälkeen viimein ottanut askeleensa. Hänen olisi pitänyt ottaa myös jokin nimi, mutta pohdittuaan sitä hieman Hän oli ymmärtänyt, ettei Hän enää halunnut. Nimet olivat turhia. Ne olivat symboleita sisällölle, eivätkä aina edes kovin hyviä sellaisia.
Tätä pohtien Hän oli seissyt ovella pitkään. Kahva kiilteli. Mitähän materiaalia se oli? Hän ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, mitä eroa oli kromatuilla auton vanteilla ja ovenkahvoilla, ja silloin se asia oli tuntunut kovin tärkeältä. Palattuaan takaisin olohuoneeseen ja nopeasti Googletettuaan opittuaan, että ovenkahvat voivat olla esimerkiksi messinkisiä, kromattuja tai niklattuja, Hän oli viimein pakottanut itsensä takaisin ovelle. Hän oli vetänyt syvään henkeä ja avannut sen.
- Hei, maailma.
Hän oli astunut ulos kirkkaaseen paisteeseen, tirkistellyt aurinkoa varovasti hymyillen. Eihän se niin paha ollut. Tulisikohan tästä elämästä seikkailu, Hän oli vielä ajatellut.
--
Hän oli muistellut aikaa muutaman viikon takaa, kun Hän oli kuumien öiden ja kuumeisten ajatusten jälkeen viimein ottanut askeleensa. Hänen olisi pitänyt ottaa myös jokin nimi, mutta pohdittuaan sitä hieman Hän oli ymmärtänyt, ettei Hän enää halunnut. Nimet olivat turhia. Ne olivat symboleita sisällölle, eivätkä aina edes kovin hyviä sellaisia.
Tätä pohtien Hän oli seissyt ovella pitkään. Kahva kiilteli. Mitähän materiaalia se oli? Hän ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, mitä eroa oli kromatuilla auton vanteilla ja ovenkahvoilla, ja silloin se asia oli tuntunut kovin tärkeältä. Palattuaan takaisin olohuoneeseen ja nopeasti Googletettuaan opittuaan, että ovenkahvat voivat olla esimerkiksi messinkisiä, kromattuja tai niklattuja, Hän oli viimein pakottanut itsensä takaisin ovelle. Hän oli vetänyt syvään henkeä ja avannut sen.
- Hei, maailma.
Hän oli astunut ulos kirkkaaseen paisteeseen, tirkistellyt aurinkoa varovasti hymyillen. Eihän se niin paha ollut. Tulisikohan tästä elämästä seikkailu, Hän oli vielä ajatellut.
torstai 23. elokuuta 2012
Tilataiteellinen olotila: Reflektio 2
Saateteksi: Koska viikonloppu menee näemmä kosteissa merkeissä, mutta haluan päästä postaamaan jo pian jännempiä kappaleita, niin tässäpä seuraavan luvun ensimmäinen pois alta. Nyt tämä kappale ei ole yhden virkkeen mittainen.
Tilataiteellista olotilaa voidaan varmaan pitää jonkinlaisena improna (koska pitää jotenkin perustella näennäinen koherentin juonen puuttuminen) tai hetkikertomuksena. Lupaan, että pääasiallinen juoni kehittyy kyllä ajan myötä, mutta formaatti ei salli tässä vaiheessa liian suorasukaista naamaan hieromista. Toivon, että koko matkalta tulee myös ns. täytekappaleita, joiden toivon jonkin verran syventävän näitä 2D-hahmoja. Viimeksi kun samanlaisen projektin suoritin, puolessa välissä saatuani juonesta kiinni muuttui myös koko tekstin rakenne.
Tässä vaiheessa tuntuu siltä, että sidon tämän juonen sen aiemman projektin juoneen, että saan kehitettyä hienon, metaforisen kasvutarinan ja palkittua lukijoitani jollain tavalla. Se tosin riippuu aivan siitä, kuinka editoitavissa kyseinen aiempi tuotos on, sillä kirjoitin sen 17-vuotiaana ja se on suurelta osin #Lair_of_chaos-fanfictionia, mutta jotta tämän juonen ymmärtäisi, olisi minun postattava myös sitten se aiempi projekti.
(Pieni kuriositeetti: tunnisteissa/tageissa näkyy luvun nimi. Tästä voi päätellä, milloin luku päättyy ja toinen alkaa. Ne yrittävät olla jokseenkin kuvaavia.)
--
Hän oli istunut hämärässä huoneessa tuijotellen ikkunaa. Pitkät hiukset olivat kietoneet Hänen olkapäänsä itseensä. Ne olivat kasvaneet takaisin, Hän oli huomannut ajatella, sitten sen, kun ne oli leikattu, elinikiä sitten. Yöpaidan musta pinta oli kiillellyt katulampun valossa, ja Hän oli puristanut polviaan rintojaan vasten.
Täältä oli päästävä pois. Olisi aloitettava uusi elämä, otettava uusi nimi. Niin monta elämää elettyään Hän ei enää ollut tiennyt, olisiko millään enää tarjottavanaan mitään uutta. Voisiko Hän enää koskaan tuntea samalla tavalla, yhtä intensiivisesti, kuin oli tuntenut jo niin monta kertaa?
Mikä hirvittävä klisee, Hän oli ajatellut välittömästi. Totta kai elämässä olisi uusia kokemuksia. Elämässä oli aina uusia kokemuksia, ei ollut kahta samanlaista. Ja heti sen ajateltuaan Hän oli tuntenut sen saman jännityksen, jonka oli tuntenut ensimmäistä kertaa monta nimeä sitten. Kyllä, vielä Hän jaksaisi ainakin yhden elämän.
Ikkunaan oli yllättäen ilmestynyt uutta tekstiä. Hän oli vapauttanut kätensä, ja kuvainnollisesti astunut uuteen elämäänsä, johon konkreettisesti astuminen Häntä oli pelottanut vielä hetki sitten. Pieni elinikä sitten.
Tilataiteellista olotilaa voidaan varmaan pitää jonkinlaisena improna (koska pitää jotenkin perustella näennäinen koherentin juonen puuttuminen) tai hetkikertomuksena. Lupaan, että pääasiallinen juoni kehittyy kyllä ajan myötä, mutta formaatti ei salli tässä vaiheessa liian suorasukaista naamaan hieromista. Toivon, että koko matkalta tulee myös ns. täytekappaleita, joiden toivon jonkin verran syventävän näitä 2D-hahmoja. Viimeksi kun samanlaisen projektin suoritin, puolessa välissä saatuani juonesta kiinni muuttui myös koko tekstin rakenne.
Tässä vaiheessa tuntuu siltä, että sidon tämän juonen sen aiemman projektin juoneen, että saan kehitettyä hienon, metaforisen kasvutarinan ja palkittua lukijoitani jollain tavalla. Se tosin riippuu aivan siitä, kuinka editoitavissa kyseinen aiempi tuotos on, sillä kirjoitin sen 17-vuotiaana ja se on suurelta osin #Lair_of_chaos-fanfictionia, mutta jotta tämän juonen ymmärtäisi, olisi minun postattava myös sitten se aiempi projekti.
(Pieni kuriositeetti: tunnisteissa/tageissa näkyy luvun nimi. Tästä voi päätellä, milloin luku päättyy ja toinen alkaa. Ne yrittävät olla jokseenkin kuvaavia.)
--
Hän oli istunut hämärässä huoneessa tuijotellen ikkunaa. Pitkät hiukset olivat kietoneet Hänen olkapäänsä itseensä. Ne olivat kasvaneet takaisin, Hän oli huomannut ajatella, sitten sen, kun ne oli leikattu, elinikiä sitten. Yöpaidan musta pinta oli kiillellyt katulampun valossa, ja Hän oli puristanut polviaan rintojaan vasten.
Täältä oli päästävä pois. Olisi aloitettava uusi elämä, otettava uusi nimi. Niin monta elämää elettyään Hän ei enää ollut tiennyt, olisiko millään enää tarjottavanaan mitään uutta. Voisiko Hän enää koskaan tuntea samalla tavalla, yhtä intensiivisesti, kuin oli tuntenut jo niin monta kertaa?
Mikä hirvittävä klisee, Hän oli ajatellut välittömästi. Totta kai elämässä olisi uusia kokemuksia. Elämässä oli aina uusia kokemuksia, ei ollut kahta samanlaista. Ja heti sen ajateltuaan Hän oli tuntenut sen saman jännityksen, jonka oli tuntenut ensimmäistä kertaa monta nimeä sitten. Kyllä, vielä Hän jaksaisi ainakin yhden elämän.
Ikkunaan oli yllättäen ilmestynyt uutta tekstiä. Hän oli vapauttanut kätensä, ja kuvainnollisesti astunut uuteen elämäänsä, johon konkreettisesti astuminen Häntä oli pelottanut vielä hetki sitten. Pieni elinikä sitten.
tiistai 21. elokuuta 2012
Tilataiteellinen olotila: Uni 1
Saateteksti: Tämä projekti alkaa varmaan vihdoin mennä johonkin suuntaan, joskaan en ole varma, että se on aivan selvää vielä tästä kappaleesta. Mitä pidätte?
--
Unen maisema oli tänä yönä kovin sumuinen. Hän katseli ympärilleen näennäisessä tyhjyydessä yrittäen löytää edes jotain virikettä, mutta epäonnistuttuaan Hän huokaisi ja istui alas. Ilmeisesti tällä unitilalla oli sentään jonkinlainen pohja. Hän mietti, mitä tässä Hänen mielensä kolkassa oli ennen ollut. Varmasti siinä oli joskus ollut jotain. Hän oli erottavinaan kaukaisuudessa katkenneen salon, muttei voinut olla varma, eikä Hän viitsinyt lähteä tarkistamaan.
Vaaleanpunainen pilvi materialisoitui yllättäen Hänen näkökenttäänsä.
- HÄN HÄN HÄN HÄN ULIULI, se sanoi.
- MITÄ? Pilven päällä näytti istuvan jonkinlainen tonttu, tai mahdollisesti irlantilainen maahinen. Hän tunnisti maahisen kasvot kyllä, mutta konteksti oli niin absurdi, ettei Hän halunnut uskoa sen olevan se, keneksi Hän sitä luuli.
- Mikä helvetti sinä olet? Hän kysyi.
- Kyllä sä tiedät. Olen ystäväsi unirepresentaatio, reflektio hänen olemuksestaan, kuten sinä sen näet.
- En minä representoi unissani oikeita ihmisiä.
- Nyt representoit.
Maahisen näköinen katseli ympärilleen.
- Aika tyhjän oloinen unitila sulla.
- Itse olet tyhjän oloinen. Mene pois.
- Enkä mene. Jään tänne. Vaaleanpunainen pilvi alkoi yllättäen laajeta vallaten sumuisen unitilan, saeten ja peittäen koko maiseman Hänen näkyvistään. Kun se jälleen hälveni ja kutistui hullunkurisen kulkuneuvon kokoiseksi pilveksi maahisen alle, Hän näki yläpuolellaan kirkkaansinisen taivaan, jolla paistoi aurinko. Keväinen tuuli puhalsi kevyesti Hänen hiuksiaan, ja lintujen laulu kantautui Hänen korviinsa lähelle materialisoituneesta metsästä.
Ehkä sana "materialisoitua" ei ole aivan korrekti ilmaisu unitilassa, Hän ajatteli, mutta unohti pian sen ajatuspolun tilan edellisen sisällön palautuessa yllättäen rysähtäen Hänen mieleensä. Täällä oli ollut ennenkin metsä. Täällä oli ollut niitty, ja joki, ja sininen taivas. Hetken Hän pelkäsi muiston pilaavan maiseman itseltään, mutta huomasi yllätyksekseen, että samankaltaisuudestaan huolimatta tämä maisema oli vain miellyttävä. Sen rakenne oli pehmeä, kuin hattaraa. Hän silitti alleen ilmestynyttä nurmipeittoa.
- Päätit sitten uudelleensisustaa pääni.
- Niin tein. Mitä pidät? Hän mietti hetken vastaustaan, mutta päätti jättää loukkaukset myöhemmäksi.
- Ihan kiva. Tulit sitten jäädäksesi?
- Näin ajattelin.
- Onko sulla jokin funktio?
- Totta kai. Olen reflektioväline, mutta sen lisäksi olen myös jumala. Kaikki, mitä sanon, on totta. Olen paras.
- Taidat olla itserakkauden jumala.
- Ja koppavuuden!
Hän huokaisi jälleen ja kaatui selälleen nurmelle. Ehkä tämä oli hyvä. Ainakin se oli uutta.
--
Unen maisema oli tänä yönä kovin sumuinen. Hän katseli ympärilleen näennäisessä tyhjyydessä yrittäen löytää edes jotain virikettä, mutta epäonnistuttuaan Hän huokaisi ja istui alas. Ilmeisesti tällä unitilalla oli sentään jonkinlainen pohja. Hän mietti, mitä tässä Hänen mielensä kolkassa oli ennen ollut. Varmasti siinä oli joskus ollut jotain. Hän oli erottavinaan kaukaisuudessa katkenneen salon, muttei voinut olla varma, eikä Hän viitsinyt lähteä tarkistamaan.
Vaaleanpunainen pilvi materialisoitui yllättäen Hänen näkökenttäänsä.
- HÄN HÄN HÄN HÄN ULIULI, se sanoi.
- MITÄ? Pilven päällä näytti istuvan jonkinlainen tonttu, tai mahdollisesti irlantilainen maahinen. Hän tunnisti maahisen kasvot kyllä, mutta konteksti oli niin absurdi, ettei Hän halunnut uskoa sen olevan se, keneksi Hän sitä luuli.
- Mikä helvetti sinä olet? Hän kysyi.
- Kyllä sä tiedät. Olen ystäväsi unirepresentaatio, reflektio hänen olemuksestaan, kuten sinä sen näet.
- En minä representoi unissani oikeita ihmisiä.
- Nyt representoit.
Maahisen näköinen katseli ympärilleen.
- Aika tyhjän oloinen unitila sulla.
- Itse olet tyhjän oloinen. Mene pois.
- Enkä mene. Jään tänne. Vaaleanpunainen pilvi alkoi yllättäen laajeta vallaten sumuisen unitilan, saeten ja peittäen koko maiseman Hänen näkyvistään. Kun se jälleen hälveni ja kutistui hullunkurisen kulkuneuvon kokoiseksi pilveksi maahisen alle, Hän näki yläpuolellaan kirkkaansinisen taivaan, jolla paistoi aurinko. Keväinen tuuli puhalsi kevyesti Hänen hiuksiaan, ja lintujen laulu kantautui Hänen korviinsa lähelle materialisoituneesta metsästä.
Ehkä sana "materialisoitua" ei ole aivan korrekti ilmaisu unitilassa, Hän ajatteli, mutta unohti pian sen ajatuspolun tilan edellisen sisällön palautuessa yllättäen rysähtäen Hänen mieleensä. Täällä oli ollut ennenkin metsä. Täällä oli ollut niitty, ja joki, ja sininen taivas. Hetken Hän pelkäsi muiston pilaavan maiseman itseltään, mutta huomasi yllätyksekseen, että samankaltaisuudestaan huolimatta tämä maisema oli vain miellyttävä. Sen rakenne oli pehmeä, kuin hattaraa. Hän silitti alleen ilmestynyttä nurmipeittoa.
- Päätit sitten uudelleensisustaa pääni.
- Niin tein. Mitä pidät? Hän mietti hetken vastaustaan, mutta päätti jättää loukkaukset myöhemmäksi.
- Ihan kiva. Tulit sitten jäädäksesi?
- Näin ajattelin.
- Onko sulla jokin funktio?
- Totta kai. Olen reflektioväline, mutta sen lisäksi olen myös jumala. Kaikki, mitä sanon, on totta. Olen paras.
- Taidat olla itserakkauden jumala.
- Ja koppavuuden!
Hän huokaisi jälleen ja kaatui selälleen nurmelle. Ehkä tämä oli hyvä. Ainakin se oli uutta.
maanantai 20. elokuuta 2012
Tilataiteellinen olotila: Dialogi 4
Saateteksti: Wohoo, 512 sivun katselukertaa! Jee! Kiitos vaan kaikille lukeneille! Tässä lisää Tilataiteellista olotilaa, jonka päällä olen istunut vain siksi, etten tiedä miten päättää luku Silmukka.
--
Hän harjasi hiuksiaan. Prinsessat vetivät harjan hiustensa läpi sata kertaa. Hän veti viisi kertaa ja asetti harjan pöydälle eteensä.
-Aina, kun opimme jotain uutta, muutumme. Kun käsittelemme mielessämme uusia konsepteja, sekä tietoinen että tiedostamaton osa prosessoinnistamme löytää ja muodostaa uusia yhteyksiä, joka heijastuu uutena tapana ajatella asioita. Jos kieltäytyy oppimasta, kieltäytyy kehittymästä.
- Hurraa, hieno päätelmä, ota tästä Nobelin palkinto.
- Onko sun aina oltava noin negatiivinen?
- On.
- Miksi?
- Että kehittyisit.
- Entä jos en halua kehittyä?
- Mitä juuri äsken sanoit?
- Niin, mutta entä jos haluan kehittyä positiivisen palautteen enkä negatiivisen jurnuttamisen avulla? Ei itsereflektiossa ole mitään järkeä, jos oletat, että sanon ääneen jotain sellaista, mitä et vielä tiennyt. Totta kai kaikki on sinulle vanhoja uutisia.
Se oli kerrankin hiljaa. Hän tiesi vihdoin saaneensa yhden sulan hattuunsa. Se oli ollut ärtynyt aina siitä asti, kun... No, niin, olisi kuka tahansa, Hän ajatteli, ja päätti antaa Sille anteeksi Sen ärtyisyyden.
Se katsoi alas käsiinsä. Hän käänsi katseensa ja laski peilipöydän kannen alas.
--
Hän harjasi hiuksiaan. Prinsessat vetivät harjan hiustensa läpi sata kertaa. Hän veti viisi kertaa ja asetti harjan pöydälle eteensä.
-Aina, kun opimme jotain uutta, muutumme. Kun käsittelemme mielessämme uusia konsepteja, sekä tietoinen että tiedostamaton osa prosessoinnistamme löytää ja muodostaa uusia yhteyksiä, joka heijastuu uutena tapana ajatella asioita. Jos kieltäytyy oppimasta, kieltäytyy kehittymästä.
- Hurraa, hieno päätelmä, ota tästä Nobelin palkinto.
- Onko sun aina oltava noin negatiivinen?
- On.
- Miksi?
- Että kehittyisit.
- Entä jos en halua kehittyä?
- Mitä juuri äsken sanoit?
- Niin, mutta entä jos haluan kehittyä positiivisen palautteen enkä negatiivisen jurnuttamisen avulla? Ei itsereflektiossa ole mitään järkeä, jos oletat, että sanon ääneen jotain sellaista, mitä et vielä tiennyt. Totta kai kaikki on sinulle vanhoja uutisia.
Se oli kerrankin hiljaa. Hän tiesi vihdoin saaneensa yhden sulan hattuunsa. Se oli ollut ärtynyt aina siitä asti, kun... No, niin, olisi kuka tahansa, Hän ajatteli, ja päätti antaa Sille anteeksi Sen ärtyisyyden.
Se katsoi alas käsiinsä. Hän käänsi katseensa ja laski peilipöydän kannen alas.
maanantai 13. elokuuta 2012
Tilataiteellinen olotila: Dialogi 3
Saateteksti: Noniin, tässä vähän fanserviceä aloitteleville ajattelijoille. Kokeneemmat varmaan löytävätkin virhepäätelmiä aika helposti, mutta tasostasi huolimatta varmasti, rakas lukija, haluat tuoda oman mielipiteesi esille. Fiktiotahan tämä on, ja dialogissa esiintyvät päättelyvirheet voin aina kuitata sillä, ettei hahmo tiedä kaikkea, mutta olisi silti hauska tietää, mikäli näette tässä jotain aivan selkeitä virheitä. En esimerkiksi tunne viittaamiani aiheita kovin hyvin, joten jos tunnet ne paremmin, auta nälkätaiteilijaa ja kerro se. Älä ujostele!
--
Hän kietoutui Metaforan ympärille ja puristi hellästi.
- Uskotko, että tällä kaikella on jokin tarkoitus? Että kokemukset, joita koemme, valmistavat meitä aina seuraaviin kokemuksiin, ja että matkamme on jollain tasolla ennalta määrätty - että meidän on määrä olla jossain tietyssä paikassa tiettyyn aikaan, ja tätä varten meidän on valmistauduttava kokemalla asioita, jotka koemme, ja näkemällä asioita, jotka näemme. Ehkä voimme jopa päätyä samaan paikkaan montaa eri tietä, mutta olemme kuitenkin menossa sinne. Tai ehkä on monia paikkoja, joissa meidän on tarkoitus olla ja tehdä asioita, jotta muut voivat jatkaa matkaansa ja toteuttaa oman tarkoituksensa.
- En usko.
- Miksi et? Entä jos universumi on deterministinen? Kaiken, mikä tapahtuu, jokaisen atomin liikkeen, on määrännyt se, miten aineet ovat lähteneet liikkeelle alkuräjähdyksessä. Mikään ei olisi voinut mennä mitenkään muuten. Kuten jos tekee täysin samoissa olosuhteissa kaksi täysin samanlaista koetta, tulos on täysin samanlainen kummassakin.
- Sillä ei ole merkitystä. Vaikka universumi olisi deterministinen, emme voisi tietää sitä. Emme voisi ennustaa tulevaa, sillä mallintaaksemme tämän universumin täydellisesti, meidän olisi kyettävä mallintamaan siihen myös se simulaatio, jonka sisällä myös olisi simulaatio, ja niin edelleen. Tämä ääretön rekursio olisi voitava mallintaa äärellisessä tilassa.
- Eli meidän näkökulmastamme kaikki on sattumaa, vapaata tahtoa ja valintoja?
- Niin.
- Mutta universumin ulkopuolelta tarkasteltuna tekomme ja menemisemme ovat silti ennustettavissa, mikäli jokaisen atomin sijainti jossain ajan pisteessä voidaan laskea äärellisessä ajassa. Laplacen demoni.
- Heisenbergin epätarkkuusperiaatteen mukaan esimerkiksi hiukkasen paikkaa ja liikemäärää ei voida tietää samanaikaisesti. Mikäli voimme tietää vain hiukkasen paikan jollain tietyllä hetkellä, emme voi tietää, missä se on seuraavalla hetkellä, kun emme tiedä kuinka lujaa se sinne menee.
- Mutta entä jos ottaa kaksi mittausta?
- Ei se auta. Koko oletus perustuu siihen, että mitä tämän ulkopuolella on, ei vaikuta siihen, mitä tämän sisäpuolella on. Sitähän taas ei täältä sisäpuolelta voi tietää.
- No ei kyllä voi tietää sitäkään, onko siellä joku mittaamassa.
- Ei niin.
- Äh. Koko kysymys on siis turha.
Hän käänsi kylkeään ja vaihtoi asentoa. Metafora kietoutui Hänen ympärilleen ja puristi tiukasti.
--
Hän kietoutui Metaforan ympärille ja puristi hellästi.
- Uskotko, että tällä kaikella on jokin tarkoitus? Että kokemukset, joita koemme, valmistavat meitä aina seuraaviin kokemuksiin, ja että matkamme on jollain tasolla ennalta määrätty - että meidän on määrä olla jossain tietyssä paikassa tiettyyn aikaan, ja tätä varten meidän on valmistauduttava kokemalla asioita, jotka koemme, ja näkemällä asioita, jotka näemme. Ehkä voimme jopa päätyä samaan paikkaan montaa eri tietä, mutta olemme kuitenkin menossa sinne. Tai ehkä on monia paikkoja, joissa meidän on tarkoitus olla ja tehdä asioita, jotta muut voivat jatkaa matkaansa ja toteuttaa oman tarkoituksensa.
- En usko.
- Miksi et? Entä jos universumi on deterministinen? Kaiken, mikä tapahtuu, jokaisen atomin liikkeen, on määrännyt se, miten aineet ovat lähteneet liikkeelle alkuräjähdyksessä. Mikään ei olisi voinut mennä mitenkään muuten. Kuten jos tekee täysin samoissa olosuhteissa kaksi täysin samanlaista koetta, tulos on täysin samanlainen kummassakin.
- Sillä ei ole merkitystä. Vaikka universumi olisi deterministinen, emme voisi tietää sitä. Emme voisi ennustaa tulevaa, sillä mallintaaksemme tämän universumin täydellisesti, meidän olisi kyettävä mallintamaan siihen myös se simulaatio, jonka sisällä myös olisi simulaatio, ja niin edelleen. Tämä ääretön rekursio olisi voitava mallintaa äärellisessä tilassa.
- Eli meidän näkökulmastamme kaikki on sattumaa, vapaata tahtoa ja valintoja?
- Niin.
- Mutta universumin ulkopuolelta tarkasteltuna tekomme ja menemisemme ovat silti ennustettavissa, mikäli jokaisen atomin sijainti jossain ajan pisteessä voidaan laskea äärellisessä ajassa. Laplacen demoni.
- Heisenbergin epätarkkuusperiaatteen mukaan esimerkiksi hiukkasen paikkaa ja liikemäärää ei voida tietää samanaikaisesti. Mikäli voimme tietää vain hiukkasen paikan jollain tietyllä hetkellä, emme voi tietää, missä se on seuraavalla hetkellä, kun emme tiedä kuinka lujaa se sinne menee.
- Mutta entä jos ottaa kaksi mittausta?
- Ei se auta. Koko oletus perustuu siihen, että mitä tämän ulkopuolella on, ei vaikuta siihen, mitä tämän sisäpuolella on. Sitähän taas ei täältä sisäpuolelta voi tietää.
- No ei kyllä voi tietää sitäkään, onko siellä joku mittaamassa.
- Ei niin.
- Äh. Koko kysymys on siis turha.
Hän käänsi kylkeään ja vaihtoi asentoa. Metafora kietoutui Hänen ympärilleen ja puristi tiukasti.
sunnuntai 12. elokuuta 2012
Tilataiteellinen olotila: Reflektio 1
Saateteksti: Tässä lienee sitten ensimmäisen luvun päättävä kappale. Mukana hatunnosto niille nokkelimmillepokkelimmille, jotka ovat lukeneet erään toisen pitkän kirjoitukseni ja tunnistivat tyylin ja hahmot. Tästä osasta tuli kyllä vähän kökkö, kun en saanut alkuperäistä toistoideaa toimimaan, mutta epäilemättä tämäkin projekti tulee muuttamaan muotoaan sen verran usein, että lopullinen muoto hahmottuu sitten ajan kanssa, kun tiedän tarkemmin mitä kaikkea haluan tässä vaiheessa sanoa.
--
Hän peitti kasvonsa käsillään ja kääntyi peilipöytäänsä kohti.
- Ihminen ei ole tietoinen eläin. Ainakaan suurimman osan ajasta. Puolitietoisessa tilassa silmät ummessa vaellamme sosiaalisten verkkojen läpi kuvitellen seuraavamme jotain karttaa, kun todellisuudessa vain katsoessamme taaksepäin näemme kuvion, jonka perustelemme itsellemme määrätietoisuudeksi. Silmämme ovat auki vain, kun katsomme taaksemme, ja suljemme ne taas, kun käännymme ympäri.
Jotenkin tähän oli taas tultu. Hän laski kätensä kasvojensa edestä ja tuijotti Sitä peilistä. Elinikä sitten he olivat olleet erotetut, viimein. Mutta jotenkin tähän oli taas tultu. Oli vuosi 2012, eikä enää voinut sanoa, missä Hän päättyi ja Se alkoi. Ehkä heidän kohtalonsa oli olla ristiriitojen kimera, Hän ajatteli Sen vihreiden silmien katsoessa synkkänä Häneen. Millaista olisi olla vanki jonkun toisen kehossa, Hän ei kyennyt edes kuvittelemaan. Sen sijaan Hän tiesi vallan mainiosti, miten raastavaa oli elää sisällään jotain, mikä ei häneen kuulunut.
Hän ei muistanut, kuinka tähän oli tultu. Joskus he olivat kulkeneet nimillä, sen jälkeen toisilla nimillä, ja jälleen kolmansilla ja niin edelleen, kunnes Hän ei enää jaksanut muistaa niistä yhtäkään, ja aika muodosti silmukan kiertyen itsensä ympärille ja alkaen alusta, tai siitä mihin se omasta mielestään oli jäänyt ennen status quon särkymistä. Alussa oli vielä ollut prinsessa Lieto, mutta nyt se nimi tuntui typerältä. Alussa oli ollut myös Lundo, ja Se oli yhä Lundo Hänelle.
Hän ei muistanut, kuinka tähän oli tultu. Mutta Hän muisti sen, kun kipu lakkasi.
--
Hän peitti kasvonsa käsillään ja kääntyi peilipöytäänsä kohti.
- Ihminen ei ole tietoinen eläin. Ainakaan suurimman osan ajasta. Puolitietoisessa tilassa silmät ummessa vaellamme sosiaalisten verkkojen läpi kuvitellen seuraavamme jotain karttaa, kun todellisuudessa vain katsoessamme taaksepäin näemme kuvion, jonka perustelemme itsellemme määrätietoisuudeksi. Silmämme ovat auki vain, kun katsomme taaksemme, ja suljemme ne taas, kun käännymme ympäri.
Jotenkin tähän oli taas tultu. Hän laski kätensä kasvojensa edestä ja tuijotti Sitä peilistä. Elinikä sitten he olivat olleet erotetut, viimein. Mutta jotenkin tähän oli taas tultu. Oli vuosi 2012, eikä enää voinut sanoa, missä Hän päättyi ja Se alkoi. Ehkä heidän kohtalonsa oli olla ristiriitojen kimera, Hän ajatteli Sen vihreiden silmien katsoessa synkkänä Häneen. Millaista olisi olla vanki jonkun toisen kehossa, Hän ei kyennyt edes kuvittelemaan. Sen sijaan Hän tiesi vallan mainiosti, miten raastavaa oli elää sisällään jotain, mikä ei häneen kuulunut.
Hän ei muistanut, kuinka tähän oli tultu. Joskus he olivat kulkeneet nimillä, sen jälkeen toisilla nimillä, ja jälleen kolmansilla ja niin edelleen, kunnes Hän ei enää jaksanut muistaa niistä yhtäkään, ja aika muodosti silmukan kiertyen itsensä ympärille ja alkaen alusta, tai siitä mihin se omasta mielestään oli jäänyt ennen status quon särkymistä. Alussa oli vielä ollut prinsessa Lieto, mutta nyt se nimi tuntui typerältä. Alussa oli ollut myös Lundo, ja Se oli yhä Lundo Hänelle.
Hän ei muistanut, kuinka tähän oli tultu. Mutta Hän muisti sen, kun kipu lakkasi.
tiistai 7. elokuuta 2012
Tilataiteellinen olotila: Dialogi 2
Saateteksti: Koska nämä ekat ovat lojuneet ns. pöytälaatikossa jo tovin, postaan nämä pois alta, sitten unohdan koko homman kuukausiksi.
--
Hän nousi ylös. Yö oli liian kuuma, liian hiostava, jotta todellinen lepo olisi ollut mahdollista. Useiden tuntien yritykset olivat jättäneet Hänen päänsä siihen tilaan, jossa se ei itse ymmärrä olevansa täysin tolaltaan ja sekaisin. Hän kömpi pienen pöydän eteen ja otti käsiinsä peilin. Takanaan Hän näki Sen heijastuksena nojatuolin syvänteessä.
-Trollaukset ovat Internetin unia. Kollektiivimieli uneksii valveilla ollessaan tapahtumaketjuja, jotka eivät jälkikäteen tarkasteltuna vaikuta mahdollisilta. Assosiaatiot pomppivat mielettöminä asiasta toiseen, mutta vain kaikkein selkeimmin ajattelevat huomaavat epäkoherentit yksityiskohdat, koskettavat seinää ja katsovat kelloa, laskevat sormiaan. Muut mielet nukkuvat, ja ehkä myöhemmin kyseenalaistavat näkemänsä, kun selkeät ovat sanoneet, että tämä on trolli, tämä on unta. Valheet ovat sosiaalisia unia.
- Sepä oli syvällistä, sanoi Se pienen tauon jälkeen. Se nosti oikean jalkansa vasemman polvensa päälle ja alkoi taputtaa hitaasti, kasvoillaan kyllästynyt ilme.
- Kiitos kritiikistä. Hän laski peilin alas ja painui takaisin sänkyyn, peiton alle, näkemään valheita.
--
Hän nousi ylös. Yö oli liian kuuma, liian hiostava, jotta todellinen lepo olisi ollut mahdollista. Useiden tuntien yritykset olivat jättäneet Hänen päänsä siihen tilaan, jossa se ei itse ymmärrä olevansa täysin tolaltaan ja sekaisin. Hän kömpi pienen pöydän eteen ja otti käsiinsä peilin. Takanaan Hän näki Sen heijastuksena nojatuolin syvänteessä.
-Trollaukset ovat Internetin unia. Kollektiivimieli uneksii valveilla ollessaan tapahtumaketjuja, jotka eivät jälkikäteen tarkasteltuna vaikuta mahdollisilta. Assosiaatiot pomppivat mielettöminä asiasta toiseen, mutta vain kaikkein selkeimmin ajattelevat huomaavat epäkoherentit yksityiskohdat, koskettavat seinää ja katsovat kelloa, laskevat sormiaan. Muut mielet nukkuvat, ja ehkä myöhemmin kyseenalaistavat näkemänsä, kun selkeät ovat sanoneet, että tämä on trolli, tämä on unta. Valheet ovat sosiaalisia unia.
- Sepä oli syvällistä, sanoi Se pienen tauon jälkeen. Se nosti oikean jalkansa vasemman polvensa päälle ja alkoi taputtaa hitaasti, kasvoillaan kyllästynyt ilme.
- Kiitos kritiikistä. Hän laski peilin alas ja painui takaisin sänkyyn, peiton alle, näkemään valheita.
maanantai 6. elokuuta 2012
Tilataiteellinen olotila: Dialogi 1
Saateteksti: Jooh elikkäs uusi pidempi projekti, toivottavasti. Nämä alkaa aina samalla tavalla. Juonta on luultavasti luvassa siinä vaiheessa, kun pääsen johonkin puolivälin tienoille. "Tilataiteellinen olotila" on työnimi, joten jos tätä blogia joku aktiivisemminkin seuraa, älkää kiintykö siihen liikaa. Tosin niinpä oli työnimi PLP:kin...
--
Hän istui suihkun alla poseeraten taiteellisesti.
- Ihmiset eivät enää lue. Ne katsovat elokuvia, ne kuuntelevat musiikkia, ne eivät lue runoja eivätkä ne lue kirjoja. Ne haluavat, että kokemus pakkosyötetään niille ilman, että niillä on kontrollia lopettaa se, mikäli eivät siitä pidä. Kukaan ei halua ottaa vastuuta. Ne vierittävät vastuun nautinnostaan koneille. Vastuuttomuuden sukupolvi.
- Otatkohan tämän nyt liian raskaasti.
- Enkä ota. Ihmiset ovat aina viihtyneet sitä paremmin, mitä vähemmän niiden on tarvinnut omista asioistaan päättää. Kaikki nautinto on parempaa, jos joku muu kontrolloi sen annostelua. Kun joku hölmö keksii, että haluaa itse aina tehdä kaiken, hän nopeasti kyllästyy, eikä enää saa nautintoa mistään, mutta toiselle kontrollin antaminen ei enää tunnu oikealta vaihtoehdolta. Vastavuoroisuus kuolee. Kenelläkään ei ole kivaa.
- Äsken vielä olit kontrollin pois antamista vastaan.
- Äh. Nämä on hankalia asioita.
Hän vaihtoi asentoa ja arveli, että mikäli joku voyeuristi olisi asentanut piilokameran Hänen kylpyhuoneeseensa vakoillakseen tätä alastomuutta, kyseinen voyeuristi olisi melko pian lakannut katselemasta. Vainoharhaisena Hän muutti asentonsa synkän pohdiskelevaksi.
--
Hän istui suihkun alla poseeraten taiteellisesti.
- Ihmiset eivät enää lue. Ne katsovat elokuvia, ne kuuntelevat musiikkia, ne eivät lue runoja eivätkä ne lue kirjoja. Ne haluavat, että kokemus pakkosyötetään niille ilman, että niillä on kontrollia lopettaa se, mikäli eivät siitä pidä. Kukaan ei halua ottaa vastuuta. Ne vierittävät vastuun nautinnostaan koneille. Vastuuttomuuden sukupolvi.
- Otatkohan tämän nyt liian raskaasti.
- Enkä ota. Ihmiset ovat aina viihtyneet sitä paremmin, mitä vähemmän niiden on tarvinnut omista asioistaan päättää. Kaikki nautinto on parempaa, jos joku muu kontrolloi sen annostelua. Kun joku hölmö keksii, että haluaa itse aina tehdä kaiken, hän nopeasti kyllästyy, eikä enää saa nautintoa mistään, mutta toiselle kontrollin antaminen ei enää tunnu oikealta vaihtoehdolta. Vastavuoroisuus kuolee. Kenelläkään ei ole kivaa.
- Äsken vielä olit kontrollin pois antamista vastaan.
- Äh. Nämä on hankalia asioita.
Hän vaihtoi asentoa ja arveli, että mikäli joku voyeuristi olisi asentanut piilokameran Hänen kylpyhuoneeseensa vakoillakseen tätä alastomuutta, kyseinen voyeuristi olisi melko pian lakannut katselemasta. Vainoharhaisena Hän muutti asentonsa synkän pohdiskelevaksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)