perjantai 7. joulukuuta 2012

Alusten lähdettyä

Saateteksti: Hauduttelin tätä Intelligenzian Heureka-ekskursiosta asti ja eilen sain paperille. En ole varma, välittyykö koko homma ilman pohjustusta mielenmaisemaani, joten ajatellaanpa nyt yhdessä sellaista maailmanloppuskenaariota, jossa ihmiskunta pakenee auringon laajenemista suurilla avaruusaluksilla toiseen aurinkokuntaan. Koska ihmiskunta on sentimentaalinen, se maalaa entisen kotiplaneettansa sen viime hetkien ajaksi aatoksilla positiivisesta tulevaisuudesta; radiokanavat jätetään soittamaan toiveikasta musiikkia, televisiokanavilta tulee inspirationaalisia puheita ja katujen mainostaulut esittävät ihmisten vuosia sitten tulevaisuuteen jättämiä viestejä.

Idea ei ole uniikki, tiedän, mutta nämä söpöt muusani tähän olivat kyllä sen verran söpöjä, että ketä väliä. Runo ei oo myöskään kauheen hyvä, mutta halusin tehdä sen. t. ahdistelija-Lieto


--

Kaupunkien palaessa,
sulaessa liekkimereen
hylättyjen kotien,
asuntojen, kerrostalojen,
yrittäjien liikkeiden
suurilla valotauluilla
viesti tulevaisuuteen;
rakastavaisten suudelma.


maanantai 3. joulukuuta 2012

Disforia Fantastica

Saateteksti: Otsikko tällä kertaa huonoa italiaa. Viikkojen sotkemisen jälkeen lienee viimein aika julkaista pari näistä siedettävimmistä. Objektiivisuuteni kuoli.

--

Kiedottuna ihoa myöten yö ylleni,
hopealla koristellut käteni
purppuraiset samettinauhat sitoen ne yhteen.

Kapuloitu suuni omaehtoisesti metaforilla,
vastakkaisesti vaatetettu kehoni
ei pääse pakoon mielensä kvalioiden sisälle.

Dissosiaation lasiset seinät nyrkkejäni vasten,
jamais vun valossa näyttäytyy ympäristöni,
sokaistun ja heittäytyy varjo keskelle.

torstai 29. marraskuuta 2012

Mulkkujen kuningas

Saateteksti: Viistoista minuuttia Paintilla.

--

Pitäisi olla luova.
Pitäisi, että voisin näyttää niille
muille luoville,
että minäkin pystyn johonkin!
Oma narsistinen rakkauteni
ei riitä enää taiteeni egolle,
vaan ulkoinen palvonta, ah,
se se vasta olisi jotain!

"Kumartakaa!
Olen teidän kuninkaanne!
Odotatte sanojani
kuin taivaalta putoavaa mannaa!
Vain minä kykenen ilmaisemaan,
mitä te haluatte tuntea sisällänne!"

Suuruudenhullun päiväunen kaiku haipuu.
Pitäisi olla luova.
Piirtelen sen sijaan peniksiä.
Olen Jumala.
Jokaisen teokseni luon
omaksi kuvakseni,
ja olenhan karsea mulkku.

maanantai 5. marraskuuta 2012

A Teen Gothic Love Letter

Saateteksti: Olen alkanut antaa runoilleni itsedissaavia otsikoita, mutta tämä kyllä nyt ansaitsee sen, koska käytetty muun muassa sanoja "disease" ja "darkness". Mut joskus täytyy leikkiä mitalla, ja oon sitä paitsi istunut tämän päällä viikkotolkulla ennen kuin tänään päätin että vitut ja tein valmiiksi. Pee äs, joskus runotkin on ihan vaan fiktiota eivätkä välttämättä ihan suoria reflektioita kirjoitushetken tunne-elämästäni (elikkä en osannut kommunikoida mitallisessa runossa mitä halusin), vaikka onkin aika teiniangstinen olo ollutkin tässä hetken (mikä varmaan reflektoituu aika hyvin siinä, ettei osaa kommunikoida mitallisessa runossa, mitä haluaisi. Metaaaaa, määään).

--

I glanced at your darkness
and found it appealing
and thought of it as my home.
I glanced at your darkness
and found it revealing
something about my own.

You saw my reflection
and found it appalling
and fought it like a disease.
You saw my reflection
and found it recalling
something about your own.

torstai 1. marraskuuta 2012

Addict

Haiku

It took half an hour
to erase a distraction
made for peace of mind,

a medicine, which
when overconcentrated
turned into poison.

Addiction

My red world,
hue turned green.
Vision blurred
for a while
sweet relief
from routine.

My world,
the hue turned back to red.
The distraction loses its novelty,
a structure loses simplicity,
a pressuring need taking over the visual field -
addiction prevails.

Temporary Setback

With distance grew the pressure lesser.
A warm, fuzzy, and familiar feeling
washed over to take its place,
being in all its predictability
sudden, and welcome.

A sight,
still new, even though less so now,
a sudden punch to the liver,
not welcome.
I utter:
"A temporary setback",
as it fades.

Metaphorant

The color of the grass behind my sunset sky eyes feels like pressure that has a corporeal form, black and shiny and bending to give way to everything I try to push against it to make it break, and I marvel in the face of this puzzle, until it bores me to my bone, to my silver bones that are shiny too but will not bend, and which yearn again to face another silver bone so shiny it reflects an image almost perfect in detail, mocking our four dimensions of bone and flesh and blood and skin, and to stand against it thus forming an infinity.

perjantai 5. lokakuuta 2012

Tilataiteellinen olotila: Dialogi 5

Saateteksi: Taas mennyt vähän aikaa. Olen hautonut sitä, miten saisin jutun jujun kulkemaan suuntaan, johon haluan, mutta en onnistu löytämään kunnollista katalystiä. Päätin nyt että tämä menee tähän kohtaan ja sillä sopuli.

-- 

Metaforan käsi kietoutui Hänen käteensä. Yin ja yang, push and pull, voima ja vastavoima. Sormet koukistuivat toistensa ympärille kiertyen kahdeksi spiraaliksi, pyörteeksi.
    - Sä olet aika kokonainen ihminen.
- Ei kukaan ole kokonainen.
- Niin kai. Kokonaisuus implikoisi täydellisyyttä, ainakin vertailujoukon sisällä. Mutta vaatiiko täydellisyys muiden epätäydellisyyttä?
- Ei.
- Voiko jokainen joukon osa siis olla täydellinen?
- Jokaisen joukon osan on pakko olla täydellinen sen joukon osa. Muuten ne eivät olisi sen joukon osia. Voi Jouko-parkoja, niin paljon vaatimuksia...
    Hän nauroi. Hän kipristeli sormiaan hieman, ja tunsi, kuinka Metaforan sormet kipristelivät vastaan.
- Mutta kukaanhan ei ole täydellinen. Onko olioilla olemassa ominaisuuksia, jotka eivät sisälly joukkoihin, joihin ne kuuluvat?
- Joukko muodostetaan olioista ominaisuuksien perusteella, ja ominaisuudet ovat joko olemassa tai olematta. Ihmiset ovat aika monimutkaisia olioita ja kuuluvat moneen eri joukkoon.
- Eli jos alkaisin piirtää Venn-diagrammia ihmisistä...
- Saisit piirtää aika kauan.
- Ehkä en sitten ala piirtää.
- Älä nyt heti luovuta.
    Hän hymyili. Hän tiesi olevansa enemmän kuin täydellinen. Enemmän kuin kokonainen ihminen. Oli silti mukava tietää kuuluvansa johonkin joukkoon, vaikka Hänen oma yinyanginsa olikin jakautunut vähemmän perinteisesti.

tiistai 11. syyskuuta 2012

Tilataiteellinen olotila: Tilannekuvaus 1

Saateteksi: Tuntuu kummalliselta postata silloin, kun ei aktiivisesti kirjoita lisää. Tämäkin on kirjoitettu varmaan kuukausi sitten. Vielä on pari postaamatonta pätkää, mutta tahti ei tule varmaan aivan kohtsillään paranemaan. En ole itse asiassa aivan tyytyväinen tähän, mutta luonnosasteellahan näin pitkä tarina on muutenkin siinä vaiheessa, kun sitä ensimmäistä kertaa kirjoittaa. Hops, sano mummo lumessa! Plus, taas voi bongata fanserviceä ja subtleja viittauksia erääseen Internet-alakulttuuriin.

--

Keskipäivän hetki vaati Häntä ja Viikinkiä löytämään itsensä ravintoa tarjoilevasta liikkeestä. Aamupäivän näännyttävä vaikutus sai heidät valitsemaan lähimmän grillikioskin, jossa oli jopa pari asiakaspaikkaa. Lounasajasta huolimatta paikka oli epäilyttävän tyhjä. Burgerit löysivät kuitenkin pöytään standardit täyttävällä nopeudella, minkä Hän epäili olevan tarkoitus tuudittaa heidät valheelliseen turvallisuuden tunteeseen ruoan laadun suhteen.
    - Mä näin susta unta yhtenä yönä.
- Ai jaa.
- Niin.
- Mutta ethän sä näe unta oikeista ihmisistä?
- Sitä mäkin sulle siinä sanoin!
    Viikinki vilkaisi pureskelemaansa burgeria. Hän arvioi hänen ilmeensä epäileväksi. Itse Hän ei uskaltanut katsoa alas syödessään.
- Haluatko puhua siitä?
- Enpä oikeastaan.
- No etpä varmaan. Sä haluat aina puhua kaikesta.
- Enkä halua.
- Haluatpas.
- No okei, niin haluan. Mutta sun vastaus kaikkeen on aina sama.
- On vai?
- "Puhu sille!"
- Se on hyvä neuvo.
- Niin on, en mä sillä. Mutta se on helvetin outoa, siis nähdä unta ihmisistä. Tuntuu, kuin joku vieras olisi muuttanut päähäni asumaan, enkä voisi enää koskaan olla varma siitä, milloin olen oikeasti yksin. Tuntuu, kuin se joku vieras voisi vain tarkkailla kaikkea, mitä teen, ilman, että voin vaikuttaa siihen, mitä kaikkea se näkee.
- Höhö, Se sanoi.
- Hiljaa, Hän sanoi.
- Mitä? Viikinki kysyi.
- Ei mitään, Hän vastasi.
- Okei. Mutta ei unien näkeminen ihmisistä tarkoita, että ne olisivat fyysisesti pääsi sisällä.
- Niinhän sinä sanot!
- Ne on vain projektioita, mahdollisesti täysin satunnaista aivoaktivaatiota, jonka herättyäsi vain tulkitset tietyllä tavalla. Ja mikäli unet onkin jotenkin symbolisia, ei ne hahmot niissä voi tehdä mitään, mitä sinä et osaisi kuvitella.
    Pienen, hieman tuskallisen näköisen pureskelutauon jälkeen Viikinki jatkoi.
- Mikset sä näe unta oikeista ihmisistä?
- Mua ei ole rakennettu niin. Tai no. Näemmä nyt on.
    Viikinki tuijotti nyt intensiivisesti burgeria, jonka oli jo miltei kokonaan syönyt.
- Jos katsoo liian kauan burgeriin, burger katsoo takaisin.
- Mahdollista, Viikinki sanoi, ja söi yhtenä suupala loput. - Ainakin tällä hygieniatasolla.
- Älä puhu ruoka suussa.
- Uliuli.
    He pyyhkivät kätensä ja jättivät taakseen ruokaravintolan, joka antoi aivan uusia merkityksiä sekä termille "ruoka" että "ravintola".

lauantai 1. syyskuuta 2012

Tilataiteellinen olotila: Reflektio 3

Saateteksti: Onneksi tätä on varastossa valmiina, koska en tiedä milloin saan taas kirjoittamisesta kiinni kunnolla. Tässä turha täyteteksi, olkaa hyvät.

-- 

Hän oli muistellut aikaa muutaman viikon takaa, kun Hän oli kuumien öiden ja kuumeisten ajatusten jälkeen viimein ottanut askeleensa. Hänen olisi pitänyt ottaa myös jokin nimi, mutta pohdittuaan sitä hieman Hän oli ymmärtänyt, ettei Hän enää halunnut. Nimet olivat turhia. Ne olivat symboleita sisällölle, eivätkä aina edes kovin hyviä sellaisia.
    Tätä pohtien Hän oli seissyt ovella pitkään. Kahva kiilteli. Mitähän materiaalia se oli? Hän ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, mitä eroa oli kromatuilla auton vanteilla ja ovenkahvoilla, ja silloin se asia oli tuntunut kovin tärkeältä. Palattuaan takaisin olohuoneeseen ja nopeasti Googletettuaan opittuaan, että ovenkahvat voivat olla esimerkiksi messinkisiä, kromattuja tai niklattuja, Hän oli viimein pakottanut itsensä takaisin ovelle. Hän oli vetänyt syvään henkeä ja avannut sen.
- Hei, maailma.
    Hän oli astunut ulos kirkkaaseen paisteeseen, tirkistellyt aurinkoa varovasti hymyillen. Eihän se niin paha ollut. Tulisikohan tästä elämästä seikkailu, Hän oli vielä ajatellut.

sunnuntai 26. elokuuta 2012

Leiriprovokaatio

Saateteksti: Kaivelin jotain vanhojani, ja löysin tämän tällaisen runon, joka on #Lair_of_chaos-inspiroitunut. Ihan järkyttävähän tämä on osittain, mutta julkaisen viihdearvon vuoksi. Uushomot ei tajuu.

--

Tänään lakkasin ajattelemasta.
Käänsin silmäni pilviin ja tunsin sen.
Elämäsi tunkeutui minuun,
ryöppysi sisääni jokaisesta solustani
ja jokaisesta hengenvedostani,
otti tukea jokaisesta ajatuksesta
ja jokaisesta sydämenlyönnistä.

Laskin katseeni takaisin maahan ja polvistuin.
Suutelin sen pintaan leiriprovokaation,
halasin puihin halkeamia
ja tunkeuduin niistä sisään
jokaisella solullani
ja jokaisella ajatuksellani.
Sitten lakkasin ajattelemasta.

torstai 23. elokuuta 2012

Tilataiteellinen olotila: Reflektio 2

Saateteksi: Koska viikonloppu menee näemmä kosteissa merkeissä, mutta haluan päästä postaamaan jo pian jännempiä kappaleita, niin tässäpä seuraavan luvun ensimmäinen pois alta. Nyt tämä kappale ei ole yhden virkkeen mittainen.

Tilataiteellista olotilaa voidaan varmaan pitää jonkinlaisena improna (koska pitää jotenkin perustella näennäinen koherentin juonen puuttuminen) tai hetkikertomuksena. Lupaan, että pääasiallinen juoni kehittyy kyllä ajan myötä, mutta formaatti ei salli tässä vaiheessa liian suorasukaista naamaan hieromista. Toivon, että koko matkalta tulee myös ns. täytekappaleita, joiden toivon jonkin verran syventävän näitä 2D-hahmoja. Viimeksi kun samanlaisen projektin suoritin, puolessa välissä saatuani juonesta kiinni muuttui myös koko tekstin rakenne.

Tässä vaiheessa tuntuu siltä, että sidon tämän juonen sen aiemman projektin juoneen, että saan kehitettyä hienon, metaforisen kasvutarinan ja  palkittua lukijoitani jollain tavalla. Se tosin riippuu aivan siitä, kuinka editoitavissa kyseinen aiempi tuotos on, sillä kirjoitin sen 17-vuotiaana ja se on suurelta osin #Lair_of_chaos-fanfictionia, mutta jotta tämän juonen ymmärtäisi, olisi minun postattava myös sitten se aiempi projekti.

(Pieni kuriositeetti: tunnisteissa/tageissa näkyy luvun nimi. Tästä voi päätellä, milloin luku päättyy ja toinen alkaa. Ne yrittävät olla jokseenkin kuvaavia.)

--

Hän oli istunut hämärässä huoneessa tuijotellen ikkunaa. Pitkät hiukset olivat kietoneet Hänen olkapäänsä itseensä. Ne olivat kasvaneet takaisin, Hän oli huomannut ajatella, sitten sen, kun ne oli leikattu, elinikiä sitten. Yöpaidan musta pinta oli kiillellyt katulampun valossa, ja Hän oli puristanut polviaan rintojaan vasten.
    Täältä oli päästävä pois. Olisi aloitettava uusi elämä, otettava uusi nimi. Niin monta elämää elettyään Hän ei enää ollut tiennyt, olisiko millään enää tarjottavanaan mitään uutta. Voisiko Hän enää koskaan tuntea samalla tavalla, yhtä intensiivisesti, kuin oli tuntenut jo niin monta kertaa?
    Mikä hirvittävä klisee, Hän oli ajatellut välittömästi. Totta kai elämässä olisi uusia kokemuksia. Elämässä oli aina uusia kokemuksia, ei ollut kahta samanlaista. Ja heti sen ajateltuaan Hän oli tuntenut sen saman jännityksen, jonka oli tuntenut ensimmäistä kertaa monta nimeä sitten. Kyllä, vielä Hän jaksaisi ainakin yhden elämän.
    Ikkunaan oli yllättäen ilmestynyt uutta tekstiä. Hän oli vapauttanut kätensä, ja kuvainnollisesti astunut uuteen elämäänsä, johon konkreettisesti astuminen Häntä oli pelottanut vielä hetki sitten. Pieni elinikä sitten.

tiistai 21. elokuuta 2012

Tilataiteellinen olotila: Uni 1

Saateteksti: Tämä projekti alkaa varmaan vihdoin mennä johonkin suuntaan, joskaan en ole varma, että se on aivan selvää vielä tästä kappaleesta. Mitä pidätte?

--

Unen maisema oli tänä yönä kovin sumuinen. Hän katseli ympärilleen näennäisessä tyhjyydessä yrittäen löytää edes jotain virikettä, mutta epäonnistuttuaan Hän huokaisi ja istui alas. Ilmeisesti tällä unitilalla oli sentään jonkinlainen pohja. Hän mietti, mitä tässä Hänen mielensä kolkassa oli ennen ollut. Varmasti siinä oli joskus ollut jotain. Hän oli erottavinaan kaukaisuudessa katkenneen salon, muttei voinut olla varma, eikä Hän viitsinyt lähteä tarkistamaan.
    Vaaleanpunainen pilvi materialisoitui yllättäen Hänen näkökenttäänsä.
- HÄN HÄN HÄN HÄN ULIULI, se sanoi.
- MITÄ? Pilven päällä näytti istuvan jonkinlainen tonttu, tai mahdollisesti irlantilainen maahinen. Hän tunnisti maahisen kasvot kyllä, mutta konteksti oli niin absurdi, ettei Hän halunnut uskoa sen olevan se, keneksi Hän sitä luuli.
- Mikä helvetti sinä olet? Hän kysyi.
- Kyllä sä tiedät. Olen ystäväsi unirepresentaatio, reflektio hänen olemuksestaan, kuten sinä sen näet.
- En minä representoi unissani oikeita ihmisiä.
- Nyt representoit.
    Maahisen näköinen katseli ympärilleen.
- Aika tyhjän oloinen unitila sulla.
- Itse olet tyhjän oloinen. Mene pois.
- Enkä mene. Jään tänne. Vaaleanpunainen pilvi alkoi yllättäen laajeta vallaten sumuisen unitilan, saeten ja peittäen koko maiseman Hänen näkyvistään. Kun se jälleen hälveni ja kutistui hullunkurisen kulkuneuvon kokoiseksi pilveksi maahisen alle, Hän näki yläpuolellaan kirkkaansinisen taivaan, jolla paistoi aurinko. Keväinen tuuli puhalsi kevyesti Hänen hiuksiaan, ja lintujen laulu kantautui Hänen korviinsa lähelle materialisoituneesta metsästä.
    Ehkä sana "materialisoitua" ei ole aivan korrekti ilmaisu unitilassa, Hän ajatteli, mutta unohti pian sen ajatuspolun tilan edellisen sisällön palautuessa yllättäen rysähtäen Hänen mieleensä. Täällä oli ollut ennenkin metsä. Täällä oli ollut niitty, ja joki, ja sininen taivas. Hetken Hän pelkäsi muiston pilaavan maiseman itseltään, mutta huomasi yllätyksekseen, että samankaltaisuudestaan huolimatta tämä maisema oli vain miellyttävä. Sen rakenne oli pehmeä, kuin hattaraa. Hän silitti alleen ilmestynyttä nurmipeittoa.
    - Päätit sitten uudelleensisustaa pääni.
- Niin tein. Mitä pidät? Hän mietti hetken vastaustaan, mutta päätti jättää loukkaukset myöhemmäksi.
- Ihan kiva. Tulit sitten jäädäksesi?
- Näin ajattelin.
- Onko sulla jokin funktio?
- Totta kai. Olen reflektioväline, mutta sen lisäksi olen myös jumala. Kaikki, mitä sanon, on totta. Olen paras.
- Taidat olla itserakkauden jumala.
- Ja koppavuuden!
    Hän huokaisi jälleen ja kaatui selälleen nurmelle. Ehkä tämä oli hyvä. Ainakin se oli uutta.

maanantai 20. elokuuta 2012

Tilataiteellinen olotila: Dialogi 4

Saateteksti: Wohoo, 512 sivun katselukertaa! Jee! Kiitos vaan kaikille lukeneille! Tässä lisää Tilataiteellista olotilaa, jonka päällä olen istunut vain siksi, etten tiedä miten päättää luku Silmukka.

--

Hän harjasi hiuksiaan. Prinsessat vetivät harjan hiustensa läpi sata kertaa. Hän veti viisi kertaa ja asetti harjan pöydälle eteensä.
    -Aina, kun opimme jotain uutta, muutumme. Kun käsittelemme mielessämme uusia konsepteja, sekä tietoinen että tiedostamaton osa prosessoinnistamme löytää ja muodostaa uusia yhteyksiä, joka heijastuu uutena tapana ajatella asioita. Jos kieltäytyy oppimasta, kieltäytyy kehittymästä.
- Hurraa, hieno päätelmä, ota tästä Nobelin palkinto.
- Onko sun aina oltava noin negatiivinen?
- On.
- Miksi?
- Että kehittyisit.
- Entä jos en halua kehittyä?
- Mitä juuri äsken sanoit?
- Niin, mutta entä jos haluan kehittyä positiivisen palautteen enkä negatiivisen jurnuttamisen avulla? Ei itsereflektiossa ole mitään järkeä, jos oletat, että sanon ääneen jotain sellaista, mitä et vielä tiennyt. Totta kai kaikki on sinulle vanhoja uutisia.
    Se oli kerrankin hiljaa. Hän tiesi vihdoin saaneensa yhden sulan hattuunsa. Se oli ollut ärtynyt aina siitä asti, kun... No, niin, olisi kuka tahansa, Hän ajatteli, ja päätti antaa Sille anteeksi Sen ärtyisyyden.
    Se katsoi alas käsiinsä. Hän käänsi katseensa ja laski peilipöydän kannen alas.

keskiviikko 15. elokuuta 2012

F. A. G. G. O. T.

Saateteksti: Olen tänään luovalla tuulella, joten päätin leikkiä mitalla. Se, joka arvaa, mille sanoille runon nimi seisoo, saa keksin.

--

Horrifying thought, again
embedded in a structure.
Malformed shout of sinful sound,
agitating, thumping loud,
travelling throughout the bone,
obsoletely scrabbling free.
Longing for fulfillment too
abysmal, yet ever true
gongs of whisper in my ears
nagging, deeming, damning! Such
I will ever long for, hence
all the blood, it never ends.

maanantai 13. elokuuta 2012

Tilataiteellinen olotila: Dialogi 3

Saateteksti: Noniin, tässä vähän fanserviceä aloitteleville ajattelijoille. Kokeneemmat varmaan löytävätkin virhepäätelmiä aika helposti, mutta tasostasi huolimatta varmasti, rakas lukija, haluat tuoda oman mielipiteesi esille. Fiktiotahan tämä on, ja dialogissa esiintyvät päättelyvirheet voin aina kuitata sillä, ettei hahmo tiedä kaikkea, mutta olisi silti hauska tietää, mikäli näette tässä jotain aivan selkeitä virheitä. En esimerkiksi tunne viittaamiani aiheita kovin hyvin, joten jos tunnet ne paremmin, auta nälkätaiteilijaa ja kerro se. Älä ujostele!

--

Hän kietoutui Metaforan ympärille ja puristi hellästi.
    - Uskotko, että tällä kaikella on jokin tarkoitus? Että kokemukset, joita koemme, valmistavat meitä aina seuraaviin kokemuksiin, ja että matkamme on jollain tasolla ennalta määrätty - että meidän on määrä olla jossain tietyssä paikassa tiettyyn aikaan, ja tätä varten meidän on valmistauduttava kokemalla asioita, jotka koemme, ja näkemällä asioita, jotka näemme. Ehkä voimme jopa päätyä samaan paikkaan montaa eri tietä, mutta olemme kuitenkin menossa sinne. Tai ehkä on monia paikkoja, joissa meidän on tarkoitus olla ja tehdä asioita, jotta muut voivat jatkaa matkaansa ja toteuttaa oman tarkoituksensa.
- En usko.
- Miksi et? Entä jos universumi on deterministinen? Kaiken, mikä tapahtuu, jokaisen atomin liikkeen, on määrännyt se, miten aineet ovat lähteneet liikkeelle alkuräjähdyksessä. Mikään ei olisi voinut mennä mitenkään muuten. Kuten jos tekee täysin samoissa olosuhteissa kaksi täysin samanlaista koetta, tulos on täysin samanlainen kummassakin.
- Sillä ei ole merkitystä. Vaikka universumi olisi deterministinen, emme voisi tietää sitä. Emme voisi ennustaa tulevaa, sillä mallintaaksemme tämän universumin täydellisesti, meidän olisi kyettävä mallintamaan siihen myös se simulaatio, jonka sisällä myös olisi simulaatio, ja niin edelleen. Tämä ääretön rekursio olisi voitava mallintaa äärellisessä tilassa.
- Eli meidän näkökulmastamme kaikki on sattumaa, vapaata tahtoa ja valintoja?
- Niin.
- Mutta universumin ulkopuolelta tarkasteltuna tekomme ja menemisemme ovat silti ennustettavissa, mikäli jokaisen atomin sijainti jossain ajan pisteessä voidaan laskea äärellisessä ajassa. Laplacen demoni.
- Heisenbergin epätarkkuusperiaatteen mukaan esimerkiksi hiukkasen paikkaa ja liikemäärää ei voida tietää samanaikaisesti. Mikäli voimme tietää vain hiukkasen paikan jollain tietyllä hetkellä, emme voi tietää, missä se on seuraavalla hetkellä, kun emme tiedä kuinka lujaa se sinne menee.
- Mutta entä jos ottaa kaksi mittausta?
- Ei se auta. Koko oletus perustuu siihen, että mitä tämän ulkopuolella on, ei vaikuta siihen, mitä tämän sisäpuolella on. Sitähän taas ei täältä sisäpuolelta voi tietää.
- No ei kyllä voi tietää sitäkään, onko siellä joku mittaamassa.
- Ei niin.
- Äh. Koko kysymys on siis turha.
    Hän käänsi kylkeään ja vaihtoi asentoa. Metafora kietoutui Hänen ympärilleen ja puristi tiukasti.

Päivien välissä

Saateteksti: Runoajatuksia livenä! Laadusta en tällä kertaa edes valehtele vastaavani.

--

Mitä eilen puhuttiin
ei jättänyt minua rauhaan.
Luulit, että kavahtaisin sinua,
vaan kavahdin itseäni,
kun sinä olet niin kaunis
ja minä niin rikki.

Onko vielä huominen, kysyn,
ja pelosta täristen,
millisekunnit valovuosien kuiluja,
odotan, kunnes vastaat.

Eilisen jälkeen
katsoin taakseni,
ja siitä tiesin olevani mennyttä miestä.

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Tilataiteellinen olotila: Reflektio 1

Saateteksti: Tässä lienee sitten ensimmäisen luvun päättävä kappale. Mukana hatunnosto niille nokkelimmillepokkelimmille, jotka ovat lukeneet erään toisen pitkän kirjoitukseni ja tunnistivat tyylin ja hahmot. Tästä osasta tuli kyllä vähän kökkö, kun en saanut alkuperäistä toistoideaa toimimaan, mutta epäilemättä tämäkin projekti tulee muuttamaan muotoaan sen verran usein, että lopullinen muoto hahmottuu sitten ajan kanssa, kun tiedän tarkemmin mitä kaikkea haluan tässä vaiheessa sanoa.

--

Hän peitti kasvonsa käsillään ja kääntyi peilipöytäänsä kohti.
    - Ihminen ei ole tietoinen eläin. Ainakaan suurimman osan ajasta. Puolitietoisessa tilassa silmät ummessa vaellamme sosiaalisten verkkojen läpi kuvitellen seuraavamme jotain karttaa, kun todellisuudessa vain katsoessamme taaksepäin näemme kuvion, jonka perustelemme itsellemme määrätietoisuudeksi. Silmämme ovat auki vain, kun katsomme taaksemme, ja suljemme ne taas, kun käännymme ympäri.
    Jotenkin tähän oli taas tultu. Hän laski kätensä kasvojensa edestä ja tuijotti Sitä peilistä. Elinikä sitten he olivat olleet erotetut, viimein. Mutta jotenkin tähän oli taas tultu. Oli vuosi 2012, eikä enää voinut sanoa, missä Hän päättyi ja Se alkoi. Ehkä heidän kohtalonsa oli olla ristiriitojen kimera, Hän ajatteli Sen vihreiden silmien katsoessa synkkänä Häneen. Millaista olisi olla vanki jonkun toisen kehossa, Hän ei kyennyt edes kuvittelemaan. Sen sijaan Hän tiesi vallan mainiosti, miten raastavaa oli elää sisällään jotain, mikä ei häneen kuulunut.
    Hän ei muistanut, kuinka tähän oli tultu. Joskus he olivat kulkeneet nimillä, sen jälkeen toisilla nimillä, ja jälleen kolmansilla ja niin edelleen, kunnes Hän ei enää jaksanut muistaa niistä yhtäkään, ja aika muodosti silmukan kiertyen itsensä ympärille ja alkaen alusta, tai siitä mihin se omasta mielestään oli jäänyt ennen status quon särkymistä. Alussa oli vielä ollut prinsessa Lieto, mutta nyt se nimi tuntui typerältä. Alussa oli ollut myös Lundo, ja Se oli yhä Lundo Hänelle.
    Hän ei muistanut, kuinka tähän oli tultu. Mutta Hän muisti sen, kun kipu lakkasi.

tiistai 7. elokuuta 2012

Tilataiteellinen olotila: Dialogi 2

Saateteksti: Koska nämä ekat ovat lojuneet ns. pöytälaatikossa jo tovin, postaan nämä pois alta, sitten unohdan koko homman kuukausiksi.

-- 

Hän nousi ylös. Yö oli liian kuuma, liian hiostava, jotta todellinen lepo olisi ollut mahdollista. Useiden tuntien yritykset olivat jättäneet Hänen päänsä siihen tilaan, jossa se ei itse ymmärrä olevansa täysin tolaltaan ja sekaisin. Hän kömpi pienen pöydän eteen ja otti käsiinsä peilin. Takanaan Hän näki Sen heijastuksena nojatuolin syvänteessä.
    -Trollaukset ovat Internetin unia. Kollektiivimieli uneksii valveilla ollessaan tapahtumaketjuja, jotka eivät jälkikäteen tarkasteltuna vaikuta mahdollisilta. Assosiaatiot pomppivat mielettöminä asiasta toiseen, mutta vain kaikkein selkeimmin ajattelevat huomaavat epäkoherentit yksityiskohdat, koskettavat seinää ja katsovat kelloa, laskevat sormiaan. Muut mielet nukkuvat, ja ehkä myöhemmin kyseenalaistavat näkemänsä, kun selkeät ovat sanoneet, että tämä on trolli, tämä on unta. Valheet ovat sosiaalisia unia.
    - Sepä oli syvällistä, sanoi Se pienen tauon jälkeen. Se nosti oikean jalkansa vasemman polvensa päälle ja alkoi taputtaa hitaasti, kasvoillaan kyllästynyt ilme.
- Kiitos kritiikistä. Hän laski peilin alas ja painui takaisin sänkyyn, peiton alle, näkemään valheita.

maanantai 6. elokuuta 2012

Rakkauskirje

Saateteksti: Okei, sarjatulipostausta, vaan menkööt. Tämä on osa yhtä (ajallisesti) pidemmäksi venynyttä kirjoitustani, jota aloin uudelleenstrukturoida tänään. En tiedä, tuleeko tähän ikinä jatkoa, joten postaan nyt vain mitä sain kasaan raavittua. Tämä ei sitten lällystä alusta huolimatta ole välttämättä täysin työturvallinen.

--

Illan muistot alkoivat kuin filminauha, täysissä väreissä, 24 ruutua sekunnissa. Koko iltapäivä oli lämmin kuvaus auringosta, sinisestä taivaasta ja ihmisistä musiikki ympärillään. Musiikin loppuessa aurinko alkoi laskea, yö lähestyä. Filmin sävy muuttui seepiaksi, ja ääniraita täyttyi naurusta. Kolme viinilasia kilisi yhteen, savukkeiden savut kietoutuivat toistensa ympärille.
    Maailman kadotessa pimeän verhoon katosi myös väri hiljalleen. Kohtauksista sai vielä selvää, juoni oli vielä koherentti. Nousuhumalan tasaantuessa tasaantui myös juoni tärkeisiin, maailmaa kovasti kiinnostaviin aiheisiin. Kukaan ei juonut liikaa, vaan ihan normaalisti, kuten aikuiset. Juuri oikean määrän nauttiakseen olostaan.
    Pimeässä, vasta löydetyn aikuisuuden hiljalleen valuessa kadoksiin, mielet jälleen hilpenivät.
    Taivaan pyöriessä aamua kohden video alkoi pätkiä. Kohtauksia puuttui, juoni hyppelehti, näkyvien mustavalkoisten osioiden välillä oli yhtä enemmän tyhjää. Jäljellä olevat klipit olivat hidastettuja, mutta mahdottomia pysäyttää, sillä niiden lipuessa ohitse ne jättivät jälkeensä jäljet, paloivat valkokankaalle. Lopulta oli vain Polaroid-kuvia nopeasti ohi kiitävistä tilanteista; kauniita, yksittäisiä, tuhannen sanan kertomuksia. Ja sitten pelkkää pimeää.

Seistessäni parvekkeella aurinko paistoi jo. Vedin savua keuhkoihini ja yritin sisäistää, mitä tunsin. Olinko päässyt yhtään pidemmälle oman pääni sisällä? Olinko edelleenkään varma, mihin olin menossa?
    Tietysti etsin maailmasta rakkautta. Hetkiä. Maailmani ei saanut jähmettyä paikoilleen. Mutta minä kulutin ihmisiä. Toivoin kuluttavani ihmiset loppuun ennen kuin he kuluttivat minut loppuun. Vain siten minulla voisi olla jonkinlainen yläote muihin. Itseeni.
    Olin saapunut jonkin tien päähän. En vain tiennyt, haarautuisiko se, vai oliko siinä vain mutka, jonka taakse en nähnyt. Katsoin, kuinka valonsäde vaelsi vieraiden kasvojesi yli, kuten laulussa. Kylmän vartalosi yli. Tuo täytyisi siivota.
    Vajaalla kapasiteetilla unen puutteen ja alkoholin riittävyyden vuoksi toimivat aivoni yrittivät kiertää itseään kellonajan ympärille, mutta epäonnistuivat. Nykyhetki tuntui sumulta. Nykyhetki oli illuusio, joka valui keinotekoisen ajanlaskun läpi kuin lämmin vesi, jäähtyen virratessaan kauemmaksi.
    Olin menettänyt itseni, ajattelin vielä, ennen kuin suljin oven ja aloin laskeutua portaita. Joku muu saisi hoitaa siivoamisen.

Ajelehdin selälläni matollani, joka oli kova ja sininen meditaation meri, ja mietin tuota päivää ihan lähimenneisyydessäni. Oliko se ollut se päivä, kun synnyin jälleen uudelleen? Vai oliko jotain vain mennyt sisälläni lopullisesti rikki? Tunsin olevani eri ihminen kuin vain muutama kuukausi sitten, muutamia viikkoja sitten. Se ihminen olisi nähnyt minut rikkinäisenä, avun tarpeessa. Mutta ne tummat silmät, jotka minua tänään katsoivat peilistä, eivät välittäneet sellaisista ajatuksista.
    Olinko aina ollut tällainen? Oliko jo niin kaukaiselta tuntuva minäni ollut vain naamio, jonka olin asettanut kasvoilleni peittääkseni sen pimeyden, joka sisälläni koko ajan nakersi, vaatien vapautta?
    Mitä väliä sillä lopulta oli? Ennen olin ollut siellä, nyt olin tässä. Matkalla oli enemmän merkitystä kuin määränpäällä, sanottiin, mutta olinko minä edes määränpäässä? Oliko minulla määränpää? Olin laiva avomerellä, vihdoin irrotettuna laituristaan, etsien rajuilmaa, haastetta, jota vastaan seilata; myrskyä, jonka suurissa, vihaisissa aalloissa keinua ja taistella pysyäkseen pinnalla.
    Näinkö jo pilviä taivaanrannassa?

Olin menettänyt itseni jo kauan sitten. Välillä heräsin kaipaamaan vanhaa minääni, vaikka yritinkin uskotella itselleni, etten tarvinnut sitä persoonaa, joka minusta olisi pitänyt tulla. Se rauhallinen ja yhtenäinen oloni oli kuitenkin vain tyyntä myrskyn edellä. Tunsin merkit. Ensin menettäisin kontrollin, sitten ajautuisin nopeasti hurmokselliseen paheeseen, kunnes räjähtäisin miljooniksi pieniksi sirpaleiksi, jotka joutuisin jälleen keräämään ja liimaamaan yhteen aivan uudeksi minäksi.
    Kontrollini oli jo hyvää vauhtia lipsumassa. Olin yrittänyt joskus estää sen katoamisen kokonaan, mutten kyennyt muistamaan yhtään onnistunutta yritystä. Syksyn pimeät yöt olivat oivaa omaksuttavaa sisäisen maailmani synkkyydelle, ja ennen kuin huomaisinkaan, tuijottaisin sitä jälleen silmästä silmään. Jokin jännittynyt sykähteli jo nyt kylkiluideni alla, raskas kruunu painoi kulmiani kurttuun. Mieleni täytti ajoittain silmitön raivo jotain näkymätöntä kohtaan, jotain käsitteellistä, ruumiitonta, mutta silti niin selvästi läsnäolevaa.
    Ehkä olisin tarvinnut pysyvyyttä kontrolloidakseni sen. Ehkä olisin tarvinnut vain rutiinia. Mutta tunsin jo, kuinka se jokin raskaampi sisälläni otti ohjat käsiinsä. Se hillitsi kaaokseni, suitsi vihani, ja keskitti koko sekavuuden määrätietoiseksi voimaksi, panssariksi ympärilleni ja polttoaineeksi sisälleni. Haluttomana taistelemaan annoin otteeni herpaantua. En tiennyt, oliko se parempi vaihtoehto, mutta ainakin se oli jotain uutta.

Naurahdin sen kaulan ihoa vasten, kun laskin käteni sen olkapäälle. Liu'utin sormenpäitäni hiljaa eteenpäin, rinnan yli ja vatsan päälle. Pehmeän, pehmeän vatsan, miten sillä saattoikin olla niin pehmeä vatsa? Liu'utin nyt kieleni kimmoisan, pyöreän rinnan yli, kunnes kohtasin oman käteni.
    Sen katse oli jo vähän sumea, melkein anova. Hymyilin ja jatkoin niiden ihoalueiden tutkimista, joilla en ollut vielä vaeltanut. Täydellinen, maidonvalkea suomalainen talvi-iho. Sanoja ei tarvittu. Sen sanat olivat jo loppuneet, eikä se ollut päästänyt ääntäkään koko sinä aikana, kun olin kartoittanut katseellani ja kosketuksellani sen maallisen majan koreita muotoja.
    Kun kosketin uudestaan, se värähti välineeni alla. Hento kuin pintaraapaisu, mutta päättäväinen kuin kirurgin käsi oli minun käteni, ja jätti jälkeensä punaisen polun, joka jatkoi matkaansa vielä terän erottua ihosta. Katselin samettisen pehmeän vanan valumista yli tuon äidinmaidonlämpimän pinnan ja ihailin vielä hetken, ennen kuin kosketin uudestaan.
    Se värähti tällä kertaa enemmän, mutta ei pyristellyt. Ehkä se tiesi, että oli ansainnut tämän. Se oli sen syntymälahja, kykenemättömyys tuottaa muille ihmisille muuta kuin hetken huumaa ja loputonta tuskaa. Metallinen kylmä pinta teki vielä yhden viillon, joka mielestäni oli turhankin armollinen, mutta kuitenkin tarpeeksi elegantti, että saatoin sen kautta antaa vapauden sille kauneudelle, jonka se piilotti tuon täydellisen ihonsa ja käärmeenmielensä alle. Katselin, kuinka punainen sametti värjäsi sen sammuvat kasvot. Elämä valui vielä pitkin sen ruhoa aiemmista, pienemmistä, yhtä tarkkaan harkituista viilloista sen vatsalla yli sen rintojen ja yhtyi lopulta kaulassa jokeen, joka taas yhtyi sen hiuksia pitkin lattialle hiljaa muodostuvaan mereen.
    Pyyhin teräni puhtaaksi ja kävelin pois. Ehkä se oli tiennyt, ettei huutamisesta olisi mitään hyötyä. Tai ehkä se ei ollut pystynyt, koska olin katkaissut sen äänihuulet.

Tarpeeni rakentua ihmiseksi ei koskaan ollut ollut niin pieni. En halunnut olla osa sitä hulluutta, joka ajoi niin monet tuohon pateettiseen elämään, jota ne kutsuivat aikuisuudeksi. En tahtonut alistaa itseäni niiden standardien ja määritelmien alle, en tahtonut ottaa vastuuta.
    Tahdoin olla hölmö ja nuori. Tahdoin juoda viinaa aamukymmeneen. Tahdoin ripustaa nuoria tyttöjä jaloistaan kattoon, kiduttaa ja lopulta teurastaa ne.

Kesän katoavaisuus oli kirjoitettu auringon hiipuvaan valoon, joka loisti pilvien takaa. Veden ääni ja tuoksu hukkui vastarannan musiikkiin ja tupakansavuun, mutta jos oikein pinnisti, saattoi kuulla jo syystuulen. Helteet olivat ohi, ja nyt oli edessä enää se tuskallinen odotus ennen kuin ensimmäiset lehdet kellastuisivat ja hengitys huuruaisi aamulla.
    Jos hulluudelle pitäisi antaa metafora luonnosta, se olisi tämä hetki. Nämä päivät, kun tietää syksyn olevan tulossa ja yrittää tiivistää lopun kesän pieneen pakettiin, kietoa sen muistoihin ja haudata johonkin sisälleen, mutta johon tekee kipeitä raitoja pelkkä yrittämisen tiedostaminen. Kuinka voi nauttia jostain, jos tietää menettävänsä sen minä hetkenä hyvänsä? Kuinka siitä voisi yrittää olla nauttimatta?

Näin unta, jossa en enää tiennyt, minne elämäni oli menossa. Kun piirtelin sormillani kuvioita kasvoihisi, en ymmärtänyt, mitä ne tarkoittivat. Sormeni jättämät sinisenhohtoiset, tummat kaaret ja kiemurat rajasivat kulmaluusi ja ympäröivät silmäsi. Jäljittelin huultesi muotoa. Jäljet olivat jonkinlainen taika, jonkinlainen koodi, jonka ratkaistuani osaisin taas eteenpäin, seuraavaa haastetta kohti.
    Herätessäni en saanut kuvaasi mielestäni. Kuinka koko vartalosi olikin sen yhden viivan muodostaman kuvion peitossa, kuin avaimena minulle. Se yritti esittää olevansa portti ja vastaus, kuin väittäen, että jossain sisälläni vielä kysyin ja etsin tietä ulos. Pudistin mielikuvan päästäni ja nousin ylös.

Viilsin auki valtimon. Nyt ei ollut enää aikaa leikkiä. Vein kieleni veriselle joelle, joka avatusta suonesta virtasi, ja imin sen elämän itseeni. Minkä voiman saatoinkaan saada siitä, että otin toisen voiman kokonaan pois! Hiljaa se lipui alaspäin noina punaisina vanoina painovoiman keskusta kohti, hitaasti se himmeni noissa silmissä, jotka katsoivat kiintopisteensä täysin kadottaneina. Se oli ollut likainen, mutta nyt se oli puhdas. Olin itse pessyt sen, kylvettänyt, kuin viimeisenä voiteluna, olisin ajatellut, jos olisin kokenut itseni jonkinlaiseksi menetettyjen messiaaksi.
    En minä pelastusta kenellekään tarjonnut. Vain vapautusta. Enkä minä vapauttanut niitä. Ne olivat symboleita omalle vapaudelleni. Joskus, kun olin ollut heikko, olin viiltänyt itseäni, yrittänyt vapauttaa itseni siitä tuskasta ja pimeydestä, joiden kuvittelin ympäröivän minut. Se oli joka kerta ollut yhtä tyhjän kanssa, ja nyt tiesin, miksi. Ei minua pimeys ympäröinyt. Minä olin pimeys.
    Menin kotiini, peseydyin ja söin iltapalan. Mitähän huomenna tekisin.

Istuin sinua vastapäätä. Kaikkien enemmän tai vähemmän laiskat katseet olivat suuntautuneet huoneen etuosassa hourivan opetushenkilön puheisiin. Yritin keskittyä, mutta univajeen heikentämät ajatukseni harhailivat milloin ulos ikkunasta, milloin tuijottamaan muistiinpanojani. Tein kaikkeni ollakseni tuijottamatta. Olit tänään niin kaunis.
    Housusi kiilsivät. Millaistahan kangasta ne ovat, huomasin miettiväni ja kuvittelevani, miltä tuntuisi liu'uttaa kättään niitä pitkin. Väsymyksestään kipeä käteni teki hitaan, hyväilevän liikkeen, ennen kuin sain sen pysäytettyä. Oliko tämä ensimmäinen tunti tuskaisen pitkää lukuvuotta, jolloin motivaationi osallistua luennoille olisi marginaalisesti suurempi kuin motivaationi jäädä kotiin nukkumaan?
    Huomasin ottaneeni kuitenkin aika tehokkaasti muistiinpanoja. Miltähän hiuksesi tuntuisivat käteni alla? Paitasi painautuisi käteni ja rintasi väliin, avaisin napin...
    Keskity, ajattelin. Abstrahoi pois epäolennaiset kiiltävät housut. Mieleni abstrahoi ne pois päältäsi. Käänsin pääni. Luennoitsija oli täydessä vauhdissa. Tänään opin jotain, päätin, enkä enää katsonut sinuun. Miltähän tuo paita näyttäisi makuuhuoneeni lattialla?

- Mitä sä oikein haluat musta?
    Mitä siihen olisi vastannut? Senkö, mitä sinusta juuri silloin halusin? Olla lähelläsi, suudella, kuljettaa käsiäni ihosi joka sentillä. Hyväillä kasvojasi, kunnes otsallasi ei enää olisi ryppyjä - sivellä leukaasi, kunnes sen muoto olisi palanut sormenpäihini. Vai pidemmän päälle? Haluan tutustua sinuun, tuntea sinut läpikotaisin. Osata odottaa, mitä aiot seuraavaksi sanoa. Kyllästyä.
    Koska sitähän ihmisiin tutustuminen oli. Ihmiseen tottuu ajan myötä. Tulee tarve löytää jotain tuoretta, jotain uutta, jotta senkin voisi tehdä itselleen tutuksi, analysoida pieniin osasiin, pureskella niistä kaiken maun ja sylkeä ulos. Sitten, kun se on kadottanut uutuudenviehätyksensä, ja edessä on vain arki, on löydettävä uusi ihminen.
    Sanoit myöhemmin, että asioista on hyvä nauttia, koska jokainen kerta voi olla viimeinen. Et luultavasti tiennyt, mutta minä nautin jo silloin. Poltin kasvosi piirteet verkkokalvoilleni, äänesi kuviot tärykalvoilleni, jotta voisin aina muistaa, miltä tunnuit juuri siinä. Piirsin mieleeni kartan ihostasi.
- Haluan kyllästyä suhun.

- Miksi minä?
    Naurahdin. Ei se ollut tyhmä kysymys, olin vain kuullut sen niin usein ennenkin, joskin hieman eri kontekstissa. En joutunut miettimään vastaustani, sillä olin kysynyt sen kysymyksen itseltäni jo. Miksi sinä?
- Ihmisissä minua vetää puoleensa tietynlainen romantiikka. Ihmisellä on oltava hahmoa, luonnetta, joka näkyy myös ulospäin. Kaikkihan me lopulta olemme hyvin tavallisia, mutta kuinka erotamme itsemme niistä muista tavallisista, kuinka tuomme sen ilmi, se on se mikä minua sinussa vetää puoleensa.
- Eli pelkästään ulkoiset syyt. Eikös tuo ole nykyään aika pinnallista?
- Pinnallista on olla myöntämättä, että ihmiset ovat pinnallisia. Me arvotamme itsemme ja toisemme ulkoisten piirteiden perusteella. Emme me juuri koskaan edes näe sen syvemmälle, ja miksi edes pitäisi? Kaikki ulkopuolisten observoitavissa oleva kiinnostava kuitenkin tapahtuu pinnalla, sillä ihmisen sisäinen maailma on jo määritelmällisesti muun maailman ulottumattomissa. Sitä, mitä ei voi havaita, ei voi arvottaa.
    Vilkaisin vaivihkaa profiiliasi. Olin alkanut epäillä, että huomasit katseeni lievän epätoivoisuuden kyllä, mutten juuri välittänyt. Ihmiset ovat pinnallisia.
- Eikö ihminen sitten voi kokea viehtymystä sisäisen maailman ulos näkyviä vivahteita kohden? Niitä, jotka tulee läpi käytöksessä, puheessa ja luonteenpiirteissä?
- Ei.
- Ehkäpä sä vaan et osaa.
- Ehkäpä sun mutsillas on kiertolaisia.
    Ähkäisit, nousit ylös ja kävelit pois. Keskustelumme olivat viime aikoina tuntuneet menevän tähän malliin useammin kuin harvemmin. Kontrolli, josta olin niin tiukasti pitänyt kiinni, tuntui jälleen luisuvan käsistäni ja lipuvan ulottumattomiin. Suljin silmäni ja henkäisin. Avatessani ne näin vielä selkäsi, kun nostit kätesi ja pysäytit bussin. Ei tänään.

Huusin. Paiskasin instrumenttini seinään, johon se jäi värähtelemään oman yhtäkkisesti huvenneen liikevoimansa ansiosta. Karjuin jokaisen pakanajumalan nimen, jonka mieleeni onnistuin saamaan. En voinut uskoa sitä. Se oli viimeinkin tapahtunut.
    Impotenssi.
    Minulle.
    Ei toki seksuaalinen impotenssi, mutta se ei olekaan tärkein aspekti elämää sellaiselle, jonka suurin halu ei ole elämässä vaan sen ottamisessa. Olin epäonnistunut. Kymmeniä kertoja en ollut epäonnistunut, mutta tänään olin. Kaivoin pullon kaapista ja turrutin hermojani sen sisällöllä. Kaadoin lasin puolitäyteen, istuin alas ja mietin, mikä oli muuttunut.
    Paljastumisen vaaraa ei ollut. Edes jännitys, jonka olisin siitä saanut, että olisin tullut huolimattomaksi ja sen takia epäonnistunut, olisi tuntunut paremmalta kuin se, etten ollut kyennyt toimimaan. Olin vaaninut, kuten aina vaanin, ja lähestynyt, kuten aina lähestyn, mutta sitten olin vain kävellyt pois.
    Heitin lasin seinään ja kirosin vielä. Sinäkö tämän teit?

Tilataiteellinen olotila: Dialogi 1

Saateteksti: Jooh elikkäs uusi pidempi projekti, toivottavasti. Nämä alkaa aina samalla tavalla. Juonta on luultavasti luvassa siinä vaiheessa, kun pääsen johonkin puolivälin tienoille. "Tilataiteellinen olotila" on työnimi, joten jos tätä blogia joku aktiivisemminkin seuraa, älkää kiintykö siihen liikaa. Tosin niinpä oli työnimi PLP:kin...

--

Hän istui suihkun alla poseeraten taiteellisesti.
    - Ihmiset eivät enää lue. Ne katsovat elokuvia, ne kuuntelevat musiikkia, ne eivät lue runoja eivätkä ne lue kirjoja. Ne haluavat, että kokemus pakkosyötetään niille ilman, että niillä on kontrollia lopettaa se, mikäli eivät siitä pidä. Kukaan ei halua ottaa vastuuta. Ne vierittävät vastuun nautinnostaan koneille. Vastuuttomuuden sukupolvi.
- Otatkohan tämän nyt liian raskaasti.
- Enkä ota. Ihmiset ovat aina viihtyneet sitä paremmin, mitä vähemmän niiden on tarvinnut omista asioistaan päättää. Kaikki nautinto on parempaa, jos joku muu kontrolloi sen annostelua. Kun joku hölmö keksii, että haluaa itse aina tehdä kaiken, hän nopeasti kyllästyy, eikä enää saa nautintoa mistään, mutta toiselle kontrollin antaminen ei enää tunnu oikealta vaihtoehdolta. Vastavuoroisuus kuolee. Kenelläkään ei ole kivaa.
- Äsken vielä olit kontrollin pois antamista vastaan.
- Äh. Nämä on hankalia asioita.
    Hän vaihtoi asentoa ja arveli, että mikäli joku voyeuristi olisi asentanut piilokameran Hänen kylpyhuoneeseensa vakoillakseen tätä alastomuutta, kyseinen voyeuristi olisi melko pian lakannut katselemasta. Vainoharhaisena Hän muutti asentonsa synkän pohdiskelevaksi.

sunnuntai 5. elokuuta 2012

Eilen

Saateteksti: Ei mulla tälle oikeastaan ole mitään perusteluja. Taisi olla jälleen kerran myöhäiseksi venynyt pussikaljakiertue, kun tulin aamupäivästä kotiin nukkumaan oltuani koko edellisen illan nestedieetillä, ja junassa kuvittelin olevani luova.

--

Olemukseni eilisillan tähteet,
iholla jonkun toisen tuoksu.
Kiedottu savuun, vaiennettu nauruun
muisto,
suussa alkoholin vaikutuksen jälkimaku.

Vielä en voi nukahtaa,
ikkunassa tuttujen maisemien vilinä.

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Harmaa

Aurinko nousee takanasi
ja laskee,
ja nousee taas niin nopeasti.
Hämärän valon hetki kehystää kaiken,
mitä ympärilläsi tapahtuu,
kun kirkkaudessa ei näe
ja pimeässä ei kuule.
Tunnit tiivistyvät katajanmarjaviinan väriseksi minuutiksi.

Sinä aamuyön olento.

maanantai 16. heinäkuuta 2012

A Coward's Night Out

Saateteksti: Koska tämä on vähän samalla tavalla sekä englanniksi että tiukahkossa riimimuotissa, olkoon tämä samaa sarjaa edellisen runoni kanssa. Luulen, että rytmi on tällä kertaa hieman intuitiivisempi. En ole täysin tyytyväinen, mutta harvoinpa olen muutenkaan.

Kiitos impostorille yhdestä riimisanasta!


---

I saw you the other day,
you were on your merry way.
I kept my hands at bay
as you passed me by an inch.

The sun was setting behind the roofs
of buildings, which I perused
with a keen eye on the reflecting, smooth
mirror of their steel.

I was thinking, if I'd see you again,
would I find the courage then
to get over this predicament
and just kiss you on the mouth.

As I was staring to the space
trying to find the mental place
to look straight at your face
and ask you only this:

"What would be like the euphoria
that would fill the criteria
to form with you the Shakespearean
beast with two backs?

Let us dance in synchrony,
our voices form a cacophony,
our bodies ache in agony
of lust yet unfulfilled.

I would be wild, then get tame,
moaning to your ear your name
as would come the end of the game
of two lovers lost in time."

This was as far as I got
when I felt my face turn hot
as I had hoped, but expected not
to see you here again.

I smiled, gave a nod polite,
my courage washed up in blight.
I let out a heavy sigh
as I never said a word.

perjantai 13. heinäkuuta 2012

Internet-yhteyden ollessa poikki

Saateteksti: Omaelämäkerrallinen pieni novelli turhautumisesta ja selviytymisestä. Ei välttämättä siinä järjestyksessä.

---

Internet-yhteyden ollessa poikki yön hiljaisina tunteina sitä alkaa miettiä, miten se vituttaisi vähemmän.

Kaapeliyhteyteni on temppuillut enemmän tai vähemmän heti sen avaamisesta alkaen. Kuukausien ajan, aina yhteyden mennessä poikki, ravasin turhautuneena ympäri kämppää vähän väliä tarkistaen, olisiko yhteysvalo jo syttynyt palamaan, ja soitellen asiakaspalveluun vikailmoituksia. Kun minulle viimein, eräiden pitkäaikaisten yhteysongelmien alkaessa, kerrottiin, mitä taajuuksia täällä kannattaa yrittää kaapelimodeemiinsa pakottaa, sain viimein käsiini jotain, minkä tekeminen vaikutti siltä, että yritin tehdä asialle jotain. Sen sijaan, että olisin vain apaattisesti, surullisesti, anovasti, ja sitten vihaisesti tuijottanut modeemiani ja huutanut välillä "TOIMI, SAATANA!", saatoin näpytellä muutaman numeron Tuner controlleriin ja katsoa, vaikuttaako se mitään.

On tunnustettu tosiasia, että ahdistavan asian ahdistavuus helpottaa, jos voi kokea tekevänsä sille jotain. Eihän se taajuuden pakottaminen tietenkään mitään auta, jos vika sijaitsee palveluntarjoajan päässä. Mutta se tuntuu siltä, kuin tekisi jotain. Bias on niin vahva, että se helpottaa oloa. Ei tosin kamalan pitkään, mikäli lukujen näpyttely ei auta koskaan. Sitten kun yhteys joskus alkaakin toimia, vaikka sattumalta, numerorunkkaussession jälkeen, vahvistusharha pitää huolen, että tämä luetaan toimivaksi tekniikaksi ongelman korjaamiseen.

Tämä sama pätee ihan kaikkialla ja ihan kaikkeen. Kun pelaat onnenpeliä ja teet jonkin taikauskoisen eleen tai tempun ryydittääksesi onnea toimimaan omaksi eduksesi, universumin sattuman skaaloja kallistumaan sinun suuntaasi, useammin kuin ei se ei toimi. Mutta sitten kun se toimii, hihkut riemusta ja uskot, että uskomuksesi piti paikkansa ja pieni rituaalisi oli se asia, joka sai toivomasi lopputuloksen tapahtumaan.

Edes tietoisuus sattuman luonteesta ja taikauskojen toimimattomuudesta ei auta. Aivokemialliset motivaatio- ja palkitsemismekanismimme ovat niin voimakkaita, dopamiinin ja serotoniinin valta niin vaatteista riisuva, että ainoastaan rangaistusehdollistamisella saa pakotettua pois positiivisen kokemuksen, joka liittyy oman tekemisen ja halutun lopputuloksen syntymisen yhteyteen. Se on arvokas taito; ilman sitä lajimme ei olisi selvinnyt - ja luultavasti ne yksilöt, joilla tuota palkintojärjestelmää ei ole ollut, ovat kuolleet pois luonnonvalinnan myötä.

Ilmiö on universaali, se esiintyy kaikilla ihmisillä. Syyn ja seurauksen korrelaation aiheuttamasta illusorisesta kausaatiosta syntyvä bias, tai harha, on niin voimakas, että sen voi rikkoa ainoastaan todella vahva voima. Ja tänä iltana minä olen löytänyt sen.

Elisa.

maanantai 9. heinäkuuta 2012

A Poet's Night Out

Saateteksti: Kirjoitin puhtaaksi yhtä runoa, mutta huomasin, että alkuperäisen idean päälle rakentamani rakenne ei toiminut. Niinpä eristin tämän uuden idean omaksi runokseen, mutta huomasin pian, että olin jälleen karannut rakenteesta liian kauas, joten tein kolmannen. Tämä taitaa olla joko kolmas tai neljäs siinä ketjussa, riippuen siitä, lasketaanko epäonnistuneet sivupolut, jotka hylkäsin.

En kamalan usein kirjoita tarinarunoja, mutta tämä nyt jotenkin vain tuli. Toivon, että se viihdyttää. Henkilökohtaisesti pidän enemmän lopusta kuin alusta. Tämän rytmiä tuntuu olevan vaikea löytää, koska se ei aina ole intuitiivinen ja lausuntaa joutuu vähän venyttämään, mutta valitettavasti tämä ei ole videoblogi.

---

I want to tell you a story
a tale of woe and whim.
It will be starring you and me
so let us just begin.

It starts at a local restaurant,
the one you like the best.
As you go there often
I am there as your guest.

After that we go for drinks
at some fancy place.
You buy a round, I buy a round
to keep up with your pace.

You talk about your manly deeds.
Are you trying to impress?
I talk about my poetry,
you tell me I'm a mess.

We are laughing when we walk,
but the air is getting thin.
Shortly comes your doorstep,
where you invite me in.

You pour a glass and pretend to care
what I heard about a local store.
I pretend I don't want you to
pound me like a whore.

Finally, the game is over,
your kiss is not a peck.
I unbutton, your hands wander,
and I bend my neck.

The next part is censored
for the sake of my own name.
But I can tell you this much:
in a dirty way, you came.

Afterwards, we only lie
entangled, naked, bare.
I bite your ear, you brush my hair,
and I tell you that I care.

The next day, when I tell my friends
they will be calling it abuse.
I know it was a one night stand
but a poet needs a muse.

sunnuntai 10. kesäkuuta 2012

Kevät

Saateteksti: Tämä voi olla vielä vähän vaiheessa, mutta olen jumittanut tätä siitä asti kun oli lunta. Antaa mennä.

--- 

Moottoroitu sydän hakkaa rinnan pintaa.
Pakkasilma hivelee keuhkojen pintaa.
Juna syöksyy pimeään.

Tukahduttavan kuuma luomisen liekki.
Pienin valopiste sytyttimen liekki.
Taiteilija etsii nimeään.

Sininen muste sykkii ihon alla.
Kevätauringon kirpeän valon alla
vie liukuportaat Mordoriin.

Voimaton taivaan valojen katse.
Rakastajan terävän kapea katse
seuraa kevään tuloa Helsinkiin.

maanantai 21. toukokuuta 2012

Pikku Kissa

Saateteksi: Kirjoitin pitkästä aikaa kokonaisen tekstin, joka ei ole runo, joten heti piti julkaista. Uppaan vaikka luonnos, koska en mä ikinä mitään tee valmÄH

---

Hänen nimensä oli Pikku Kissa, ja hänet oli tehty posliinista.

Kun löysin hänet, hän oli pieni ja orpo, ja aivan eksyksissä. Nähdessäni hänet ensimmäisen kerran hän välittömästi leimautui minuun, ja minä rakastuin. Otin hänet syliini, lupasin suojella kaikelta, mitä hän ikinä keksisi pelätä, ja annoin hänelle nimeksi Pikku Kissa.

Häntä oli kohdeltu kaltoin. Kuuntelin, kuinka hän hieman aikaa tunnettuamme kertoi minulle siihen mennessä vielä lyhyestä elämästään, ja sydämeni särkyi hieman. Pitelin häntä käsissäni ja kerroin, että hänet oli tehty posliinista, että hän oli pieni posliininukkeni, jonka säröt korjaisin. Pikku Kissa silitti naamiotani ja katsoi ylös minuun niillä suurilla silmillään, joissa näin surua ja hylkäämisen pelkoa, ja niiden alla loputtoman, pohjattoman uteliaisuuden ja elämänilon.

Pikku Kissa oli elämästään huolimatta miltei aina iloinen. Kuuntelin tuntikausia hänen pulputustaan asioista, joita hän oli nähnyt, kokenut ja kuvitellut, ja hän sai minut nauramaan. Illalla hän kävi syliini omistavin elkein, eikä antanut minun nousta ennen kuin tuli jälleen aamu. Enkä minä olisi siitä mihinkään lähtenyt.

Pikku Kissa kysyi joskus naamiostani. Hänen kätensä hyväili sen reunoja, kun käänsin pääni pois, enkä antanut hänen sitoa auki sen nauhoja. En tahtonut hänen näkevän sen alle. Ehkä ilman sitä en kykenisikään suojelemaan häntä, ja olinhan vannonut, että olisin hänelle vahva.

Hän ei ollut aamun eikä illan olento, vaan antoi minulle aina koko päivänsä. Kuljeksimme pitkin kesän katuja hassutellen, pomppien kiveltä toiselle, kiiveten aitojen yli. Syksyn pimeät yöt ottivat meidät syliinsä kuin rakastavaiset, kun istuimme kivellä valonamme vain savukkeiden pienet tulipäät. Talven tullen hidas lumi hiljalleen verhosi päämme, kun katsoimme katulamppuja ja niiden valossa tapahtuvaa tanssiesitystä.

Eräänä päivänä sinä keväänä hän tuli huoneeseeni väärällä hetkellä, näki minun kasvoni, ja minä ärähdin. Sanat, jotka tulivat suustani, kaikuivat huoneen tyhjillä seinillä vielä silloinkin, kun kuulin, kuinka posliini särkyi.

Yritin hyvittää tekoni. Yritin silittää pois rypyn, jonka olin luonut. Kun hän jälleen päästi minut lähelleen ja saatoin katsoa hänen silmiinsä, huomasin, että ne olivat muuttuneet. Niiden pohjalla olleen ilon oli työntänyt tieltään kyynisyys, eikä Pikku Kissa enää uskonut ihmisiin, eikä Pikku Kissa enää uskonut minuun. Hänen suurien lampiensa pinnoista näin itseni kylmän verhon takaa, ja minut valtasi suunnaton suru.

Minun Pikku Kissani ei enää ollut minun. Minusta oli tullut yksi Niistä, yksi heistä, joilta olin luvannut häntä suojella. Mikään määrä anteeksipyyntöjä ei enää toisi takaisin hänen luottavaista katsettaan, eikä mikään määrä liimaa voisi liimata yhteen niitä tuhansia palasia, joiksi olin hänet hajottanut. Katkerin sydämin erosin hänestä viimeisen kerran.

Vuosia myöhemmin näin Pikku Kissan kaupunkini kadulla, eikä hän ollut enää Pikku Kissa. En ensin tunnistanut häntä hänen naamionsa takaa.

Niin herkkä oli Pikku Kissa, sillä hänet oli tehty posliinista.

Vauhdin ottoa

Saateteksti: Joskus täytyy kirjoittaa ihan vain mitä sattuu mieleen tulemaan. Tästä tuli nyt näköjään taas tällainen PLP-aikaiseen kamaani verrattavissa oleva pökäle, mutta jos julkaisen tämän, tuntuu minusta paljon paremmalta myöhemmin julkaista jotain, joka ei ehkä ole ihan yhtä korni ja hervottoman tasoton teiniangsti. Symboliikkaa vai satunnaista sanelua? Sinä späätät!Edit vuonna sadan vuoden päästä: Aikoinaan päätin, että "kneeled" kuulostaisi paremmalta, mutta nyt päätin että "knelt" kuulostaa sittenkin vielä paremmalta.


***

Once upon a time there was a land of fear and pain and regret. The rains of pure madness made it thrive with hatred. The flowers of thoughts so dark that no light of day could reflect from their petals grew perfect on the fields of despair. They absorbed the rain and drank nutrients from the ground constantly enlivened with a dying faith, a dying innocence.

On those fields, in the womb of the pitch black shadow of a failed trust, grew an embryo, a seed, a promise of a tomorrow to come and end the night. And it grew, and drained all the hate and all the pain and all the sadness, until the fields were no longer soiled with bale, and the flowers were no longer black with anger and the forests were not filled with a scream.

As it grew, it reached for the skies reflecting on them the new colours of the world. It grew limbs, and eyes, and ears, and skin, and when it had made itself whole from all the dark things in the world, it took a breath, and then it took a step. The world was now bright, like it had never been before, the winds moving, the air fresh.

But as something is born in such a way that it never sees the kindness and good thoughts of the world around it, forever it is bound to walk the earth blind, and deaf, and numb, unable to perceive the light of a friend's smile, the vibrant wind of laughter, the warmth of a lover's touch.

As it wandered the now green fields of the world it had purified, it came upon the carcass of the innocence. It knelt down, and touched the remains, no longer feeding the flowers but forever deemed to lie just above the ground, to be a monument of the things past. It looked upon it, and did not feel.

lauantai 19. toukokuuta 2012

Tänään, huomenna, hän

Värisevin käsin
hänen värejänsä maistelin.
Kevään oikukkaat tuulet ja pimeät yöt
niin lyhyet, niin kylläiset.

Tänään hän oli minun.
Huomenna on toinen.

Hidastuvin askelin
hänen säveliinsä tanssahtelin.
Kesän jylhät päivät ja autereen ääni
niin resonoi, niin soi.

Tänään hän oli minun.
Huomenna on toinen
hän.

maanantai 30. tammikuuta 2012

Pehmeän hallitseva,
kuin sumean, samean kesäyön vaippa.
Kostea ja lämmin,
ilmassa kuumeinen tuoksu.

Kesäyön unelma
keskellä talvea
on suihkun kuuman varjon alla.

Ruumiini luikertelee lattiaa.
Isot, paksut, pitkät raajat
pitkin muovimattoa.
Veden rapina kantautuu vatsaltani
ja hiuksistani
ja on taas kesä, ja kaatosade, ja tarjoan olutta.

Suljettujen luomieni läpi
näen ledit, kynttilät.
Katulamput kehystävät maiseman,
ja on taas kesä, ja kylmä, ja nojaan kaiteeseen.

Vanheneva laakso (ja omaperäinen nimi)

Ruohikko jo lakastuu, vetäytyy.
Lampien pinnat sumenevat, peittää jää.
Vuori vain yksin seisoo
lampien välissä
värähtämättäkään.

Vedet eivät ehkä heijasta niin kirkasta vihreää
kuin heijastivat kerran keväässään,
mutta niiden syvyyksistä kumpuavat nyt
uhmakkaat elon aallot.

Ei nurmi ehkä lainehdi kultaansa hehkuvaa
kuten lainehti kerran loistossaan,
vaan altaan paljastaa nyt
vankan maan muodot.

Ja vuori yhä yksin seisoo, kurottaa,
keskellä laakson lakastuvan, kylmenevän sään.
Ylhäisyydessään vailla vastustajaa,
tietämätön kohtaloista,
ikävöimättäkään.

Ehkä sen rinnettä askel vielä kulkee.