Saateteksti: Uhallakin postaan seuraavankin osan tätä lukua, vaikka siitä puuttuu vielä yksi kappale enkä tiedä tulisiko tämä sitä ennen vai sen jälkeen tai onko sillä jotain merkitystä. Mutta ei tämä nyt ikuisesti voi junnata tässä. Sitä paitsi ei kai sitä missään ole sanottu, että joka luvussa pitäisi olla vähintään kolme kappaletta. Antakaa minulle inspiraatio kolmanteen kuvaukseen luovutusvoittamisesta niin piirrän teille kuvan.
--
Pedon pää makasi Sen reidellä. Syksyinen tuuli oli vielä lämmin, muttei enää ruokkinut illuusiota loputtomasti jatkuvasta kesästä. Ruskeat lehdet kahisivat puissa ja maassa, pimeä taivas oli luultavasti pilvien peitossa. Vastarannan valot eivät vetäneet vertoja kaukaisuudessaan tähdille, mutta eiväthän tähdetkään koskaan vetäneet vertoja keinovalojen kirkkaudelle.
Sen jalkoja ja käsiä repi. Tämän maailman lait eivät sallineet massan spontaania materialisoitumista, vaikka uudelleenryhmittyminen ei näyttänytkään olleen suoranaisesti ongelma. Parissa viikossa kivut loppuisivat, mutta Se ei osannut eikä halunnut kuvitella, miltä Hänestä tuntuisi, kun Hän taas heräisi, tai millainen se metamorfoosi olisi. Ei olisi Sen asia.
Petoa tuuli näytti hyytävän.
- Paleleeko?
- Vähän.
- Kova homma.
- Sä et ole yhtään sen epäkohteliaampi kuin Hän.
- Ai Hänkö on epäkohtelias?
- Ajoittain.
- Vaikea kuvitella. Itsekäs ja lapsellinen se kyllä on aina joskus.
- Olethan sä varmaan sen kuullut.
- Kohteliaisuudesta yritän olla kuuntelematta ihan joka keskustelua.
- Jalo mies.
- Lähinnä epäkiinnostunut mies.
- Missä se muuten on?
- En tiedä. Otan tämän lomana. Ota viskiä.
- Kylmä mies, Peto sanoi ja otti huikan.
- Itse olet, Se sanoi miltei hellästi, viitaten Pedon ruumiinlämpötilaan, ja huikkasi myös pullosta ennen kuin sulki korkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Go on... I dare you.