Kaikki penkit olivat varattuja. Suurin osa matkustajista oli ihmisiä, lähtihän sukkula Maasta, mutta joukossa oli myös muiden lajien edustajia - lähinnä turisteja ja liikemiehiä. Kaikki olivat humanoideja, sillä tämä sukkula oli suunniteltu kaksijalkaiselle ruumiinrakenteelle.
Vaikka kaikki olivatkin tottuneet näkemään vieraita elämänmuotoja Maan turuilla ja toreilla, joitakin ihmisistä kiinnosti erityisesti yksi matkustaja. Kiinnostuksen kohde oli ihmisnainen, joskaan hän ei ollut syntynyt Maassa. Tätä matkustajat eivät tienneet, eikä se heitä kiinnostanut. Heidän huomionsa vei kokonaisuudessaan sinisenharmaa pilvi, joka matkustajan samansävyistä ihoa ympäröi muodostaen loputtomia pyörteitä ja kiehkuroita, ollen koko ajan liikkeessä. Hän oli jumala.
Ilman sen suurempia seremonioita jumala laskeutui kuljetussukkulasta tähtienvälisen aluksen terminaaliin muiden matkustajien kanssa. Hän oli yksin, mutta niin oli moni muukin. Jumala näytti lippunsa ja passinsa virkailijalle, siirtyi ulos terminaalista ja laski matkalaukkunsa pienelle kuljetuskärrylle, joita seinän vieressä oli vapaasti otettavissa. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun hän matkusti tähdeltä toiselle, mutta ensimmäinen kerta kun hän teki sen suurella risteilijällä. Hänellä ei ollut enää kiire minnekään.
Haettuaan loput matkatavaransa niiden noutopisteestä jumala etsi hyttinsä ja tilasi huonepalvelijan. Odotellessaan hän selasi päivän lehteä, jonka pääasiallinen anti koski laivalla järjestettäviä tapahtumia ja kursseja. Kommunikointi avaruusasemien ja planeettojen kanssa onnistui vain, kun alus ei ollut yliavaruushypyssä, joten ulkomaailman uutiset yleensä saatiin satamista. Jumala ehti huvittua sarjakuvasivusta ennen kuin kuuli koputuksen oveltaan.
Ovesta astui olento, jonka iho oli hopeansävyinen. Se oli humanoidi, itse asiassa se näytti ihmiseltä, jos ei otettu huomioon luonnottoman tasaista hiusrajaa, liian vihreitä silmiä ja, noh, ihoa. Jumala nousi nojatuolista, jossa oli istunut, ja kumarsi, kuten ihmiset avaruudessa tekivät tervehtiessään. Olento kumarsi takaisin ja esitteli itsensä.
- Päivää. Minä olen Zakile ja olen palveleva androidinne tänään. Jumalan katse kirkastui, kun hän viimein kykeni luokittelemaan olennon.
- Ahaa, hän sanoi. - Kiintoisaa. En ole ennen nähnyt kuin taiaalaisia androideja, ja hehän näyttävät tietysti rakentajiltaan.
- Itse asiassa taiaalaiset rakentavat pääasiassa gynoideja, korjasi Zakile kohteliaasti.
- Niin tietysti, anteeksi.
Jumala oli lukenut paljon ihmisandroideista. Täysin keinotekoinen elämänmuoto kiehtoi häntä suunnattomasti, eikä vähiten hänen oman olemuksensa vuoksi.
- Zakile, ole hyvä ja istu. Tahdon jutella kanssasi, sanoi jumala viitaten kädellään nojatuoliin toisella puolella pientä kahvipöytää. Zakilen kävellessä nojatuolin luo ja istuutuessa jumala ei voinut kuin ihmetellä, kuinka luonnolliselta se näytti. Hän kuitenkin hillitsi innostuksensa ja istuutui, muttei malttanut olla avaamatta keskustelua aiheella, joka hänen oman kiinnostuksensa oli vanginnut kokonaan vain muutamia kuukausia sitten.
- Onko totta, ettei ihmisandroideista valmisteta enää uusia malleja?
- Mitä tarkoitat?
- Olen lukenut, että teidän rakenteenne, piirustuksenne, jos se ei kuulosta liian loukkaavalta, on saatu siihen pisteeseen, ettei niitä enää voida parantaa. Että viimeisin julkaistu malli on se, mitä nykyään valmistetaan.
- Ahaa, tietysti. Kyllä, se on vallitseva mielipide. Tekoälymme on hiottu huippuunsa, olemuksemme on tarpeeksi inhimillinen ja fysiikkamme toimii moitteettomasti. Olisi virheellistä olettaa, ettei parannuksia enää koskaan kyetä tekemään, mutta näillä näkymin parannuksia ei enää tarvita.
- Tarpeeksi inhimillinen? Jumalan silmissä oli hieman epäuskoa. - Jos sallit, sinun hiusrajassasi ei ole mitään inhimillistä.
- Minä en ole viimeisin malli, Zakile vastasi kuivasti.
- Oi, anteeksi.
- Olen kyllä saanut melkein kaikki viimeisimmät ohjelmisto- ja laitteistopäivitykset, mutta olen fyysisesti kolmekymmentä vuotta vanha. Minun jälkeeni tulee vielä kaksi androidimallia ja yksi gynoidi-sisarmalli, joilla kaikilla on inhimillinen hiusraja.
- Onko teillä kaikilla hopeinen iho?
- Itse asiassa se on makuasia. Keinoihomme valonheijastusominaisuudet ovat helposti muutettavissa, jopa vastaamaan ihmisihoa, mutta minä monien muiden tavoin valitsen pitää ihoni harmaana kunnioittaakseni esi-isiäni, joiden ihona oli vain metallia.
He keskustelivat vielä hetken, ennen kuin aluksen kello tuli viisi ja androidi kysyi ohjelmoidun kysymyksensä.
- Juotteko yleensä kello viiden teen?
Jumala hymyili ja nyökkäsi, ja androidi nousi valmistamaan teetä keittiötason luo. Sen hääräillessä jumalalla oli aikaa koota ajatuksiaan. Hänen oman lajinsa perimä oli niin suppea, että suuria eroja eri siirtokuntien välille ei päässyt syntymään helposti. Hänen kotiplaneettansa vakinainen väestö oli kokonaisuudessaan tummaihoista, koska Yhdistyneen Vihreän Afrikan ensimmäinen siirtokuntaprojekti ei ollut sallinut ulkoafrikkalaisia mukaansa, ja niiden harvojen mukana olleiden valkoisten afrikkalaisten mukanaan tuoma perimä oli muutamassa sukupolvessa sekoittunut täysin valtaväestöön. Muutamat muut siirtokuntaprojektit olivat myös rajanneet siirtolaisensa oman alueensa asukkaisiin, surullisenkuuluisimpana näistä Skotlanti, mutta suurin osa siirtokunnista oli vapaasti asutettavissa kenelle tahansa, kuka niihin mieli muuttaa.
Erojen pienuus ja jatkuva muuttoliike siirtokuntien välillä teki geneettisestä ajautumisesta vähäistä ja näin ollen hidasti evoluutiota. Jumala oli monet illat miettinyt lajinsa tulevaisuutta yrittäen karistaa ajatuksen, että ihminen olisi tullut kehityksessään tiensä päähän. Erilaiseksi muuttumisessa ei tietenkään itsessään ollut mitään tavoittelemisen arvoista, mutta oliko paikallaan pysymisessä sitten? Ilman varsinaista selviytymiskilpailua, tulisiko ihminen pysymään aina tällaisena? Ja nyt hän oli kohdannut toisen lajin, jonka kehitys oli pysähtynyt.
Androidin valmistettua pannullisen laivan omien teepensaiden lehdistä tehtyä teetä jumala korjasi asentoaan ja katseli, kun androidi toi pöytään pannun ja kaksi kuppia.
- Mitä teelle tapahtuu, kun juot sen? Jumala kysyi.
- Muutan sen ja kaiken muunkin syömäni energiaksi, androidi sanoi kaataessaan teetä.
- Kykenetkö maistamaan sen?
- Tietyssä mielessä kyllä. Kielessäni on muutamia erityyppisiä reseptoreja, mutta valitettavasti vain uusimman mallin erottelukyky on tarpeeksi hienovarainen esimerkiksi viinien ammattimaiseen maisteluun. Päivitystä minun malliini ei ole vielä saatavilla, koska liitokseni ovat hieman vanhentuneet.
Jumala mietti tätä hetken ja kysyi sitten:
- Kuinka tarkat aistit sinulla muuten on? Androidi siemaisi teetään ennen kuin vastasi.
- Kuuloni ja näköni ovat ihmistä paremmat, hajuaistini on samaa tasoa makuni kanssa ja tuntoaistini on miltei ihmisen tasolla. Minulla ei tietystikään ole kipureseptoreita, vaan jatkuva diagnoosiohjelma, joka kertoo, jos jokin osa kehostani ei enää sijaitse määritellyssä kohteessaan tai sen tila on poikkeava.
Jälleen jumala vaipui hetkeksi ajatuksiinsa, joi teekupistaan ja rypisti kulmiaan ennen kuin esitti kysymyksensä.
- Tunnetko... nautintoa?
- En sen varsinaisessa merkityksessä. Olen anatomisesti korrektiksi rakennettu, koska elämänoikeusmääräys sen vaatii, mutta varsinaisesti sillä ei ole juuri väliä.
Ja silloin jumala ei enää kyennyt olemaan tuntematta sääliä. Hän nousi tuoliltaan ja käveli androidin eteen. Häntä ympäröivä nanobottien pilvi, joka piti hänen ennen niin hauraan kehonsa toiminnassa, liikehti kiivaammin päästäen ilmoille heikkoa surinaa. Jumala tarttui androidin käteen ja nosti sen - hänet - ylös. Bottien suhistessa heidän ympärillään jumala riisui androidin vaatteet ja antoi myös omiensa pudota maahan. Mielensä sisällä hän keskittyi, ruumiillaan hän painautui androidia vasten. Hän tiesi, että botit kyllä kykenivät tekemään sen, mitä hän niiltä pyysi.
Niiden tarkoitus oli huoltaa hänen omaa, biologista kehoaan pitäen sen hengissä. Ne oli ohjelmoitu hänen nimenomaisia tarpeitaan varten ja toimivat pääasiassa automaattisesti, mutta hänellä oli myös kontrollimikrosiru, jonka käyttö hänen oli täytynyt opetella yllättävien tilanteiden varalta. Teknologia, joka piti häntä hengissä, kykeni pitämään hänet hengissä miltei millaisissa olosuhteissa hyvänsä. Siksi hänen kaltaisiaan sanottiin jumaliksi. Nanobotit antoivat hänelle miltei ikuisen elämän.
Suudellessaan androidin kaulaa jumala tunsi, kuinka botit tunkeutuivat sisään sen metallirunkoa peittävän synteettisen ihon aukoista. Kuljettaessaan kättään tämän rintakehällä jumala aisti bottien löytäneen tiensä androidin simuloidun ihmisyyden keskusyksikköön. Tarttuessaan androidin lanteisiin ja hyväillessään tämän leukaa suullaan jumalan kuuloaivokuori välitti hänelle vaimean merkkiäänen, joka kertoi, että botit olivat suorittaneet käskynsä loppuun.
Androidi hengähti niin ihmismäisesti, että kukaan ei olisi enää voinut sanoa hänen olevan ohjelmoitu siihen. Jumalan käsien yhä tehdessä reittejään hänen ihollaan alkoi androidi itsekin toteuttaa ohjelmaa, joka häneen oli ohjelmoitu tällaisia tilanteita varten. Hän ei kuitenkaan enää löytänyt sitä, ja tämän yllättävän tajuamisen seurauksena androidi tunsi paniikkia. Eikä hän ymmärtänyt sen merkitystä ennen kuin jumala kaatoi hänet sängylle, ja hän tunsi ensimmäistä kertaa yhdenkään synteettisen elämänmuodon historiassa sen ilon, jonka luonto oli tarkoittanut vain lisääntymiseen kykeneville olennoille.
Jonain päivänä nämä kaksi teknologiaa olisi varmasti yhdistetty, ajatteli jumala. Mutta jos minä olen jumala lajini silmissä, on minulla oikeus antaa lajini luomukselle elämä.
