lauantai 23. maaliskuuta 2013

Muusani

Saateteksti: Kävin läpi runotiedostoani vuosilta 2011-2012 poimiakseni sieltä rääppeitä. Löysin tämän melkein julkaisukelpoisen yleispätevän pikku paskan kesältä 2011.

--

Muusani,
uudessa valossa
näin sinut tänään.

Korvaasi
tahdoin kuiskia
suloisia turhuuksia silmistäsi.

Sieluuni
teit pyörteen.

Muusani,
mikään runo
ei ole vertaisesi.

Kasvoillesi
tahdoin piirtää
kartan kohti sisintäni.

Mieleeni
piirsit itsesi.

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Exalt the Elegance

Saateteksti: Ah, mutta ehkäpä tykkäänkin omien runojeni analysoinnista saatetekstissä? Mutta se on kuitenkin sitten vain selittelyä. Omasta mielestäni tämä voi päästä jo creepy-spektrille, koska tykkään liioitellusti korostaa yksittäisiä kauniita ajatuksia, mutta your mileage may vary. Yritän lanseerata tällaista uutta suuntausta kuin naiivi yliteatraalisuus, jonka peruspohja on se epärealistinen romanttinen kuva, joka nuorilla runoilijoilla on runoilijoiden traagisesta elämästä ja ajatusmaailmasta.

Otsikossa ei ole järkeä ei kun siis tämä on sitä liibalaabarunoutta nyt. Alkaa iskeä paineet kun on rassannut tätä jo pari viikkoa. Älkää sit kritisoiko kun tää on mun oma keksimä runo jonka kirjotin ku se kuvasti mun sisimpii tunteit! P. S. Mittaa en näemmä osaa vieläkään käyttää. Deal with it.


--

What a strange creature
lies before my eyes!
Elegant in thought,
delicate in form;
seems nearly royal
in this light.

Came out of nowhere,
appearing gentle,
almost seductive,
novel likeness;
my own resemblance
in disguise.

Its architecture
like a cathedral
arching under skies,
now filling my time,
its fiendish patterns
thoughts of mine.

What a strange creature
lies before my eyes!
Takes my breath away
with its light.

Runo numero uno

Saateteksti: Nostalgisen fillerin aika!

Kun olin noin 12-vuotias, aloin kirjoittaa runoja. Tämä on ensimmäinen ns. oikea runoni. Muistan sen ulkoa. Se kertoo sodasta ja isänmaanrakkaudesta. Ensimmäiset säkeet ovat kielikuvia taistelun keskeltä, ukkonen ollen tykistön ääni ja "suudelmat" selkeästi kuvaus siitä, kuinka luodit penetroituvat ihmislihaan - kielikuva suudelmista vesisateessa kuvastaa sen yksittäisen kostean tapahtuman sulautumista siihen kaikkeen muuhun kosteuteen siinä ympärillä niin, ettei sitä erota.


Sotilas näkee vihollisarmeijan olevan voiton puolella ja maataan uhkaavan assimilaation vieraan vallan alle. Valo ja toivo ovat menneet myös häneltä itseltään; hän on haavoittunut kuolettavasti. Silti vielä nytkin, katsellessaan taivaalle maatessaan juoksuhaudassa vuotamassa kuiviin, hän rakastaa isänmaataan. Isänmaataan, jonka rakastaminen ja puolustaminen hänen elämänsä näin ennenaikaisesti päättivät.

(Kunpa voisin demonstroida tähän väliin tätä tekoteatraalista ilmettä, joka kasvoillani ylläolevan kirjoitin. Mä olin hei 12, ei silloin kukaan ole kovin profound kirjoittaessaan.)


--

Kuiskauksia ei-kenenkään-maalla.
Ukkosenjyrinää autiolla taivaalla.
Suudelmia vesisateessa.
Kaikki valo on mennyt -
pimeä on tulossa.
Kaikki toivo on mennyt -
vain tuska on jäljellä.
Ja minä.
Ja minun kanssani suuri rakkaus,
joka ei koskaan kuole.

tiistai 12. maaliskuuta 2013

Tilataiteellinen olotila: Dialogi 9

Saateteksti: Uhallakin postaan seuraavankin osan tätä lukua, vaikka siitä puuttuu vielä yksi kappale enkä tiedä tulisiko tämä sitä ennen vai sen jälkeen tai onko sillä jotain merkitystä. Mutta ei tämä nyt ikuisesti voi junnata tässä. Sitä paitsi ei kai sitä missään ole sanottu, että joka luvussa pitäisi olla vähintään kolme kappaletta. Antakaa minulle inspiraatio kolmanteen kuvaukseen luovutusvoittamisesta niin piirrän teille kuvan.

--

Pedon pää makasi Sen reidellä. Syksyinen tuuli oli vielä lämmin, muttei enää ruokkinut illuusiota loputtomasti jatkuvasta kesästä. Ruskeat lehdet kahisivat puissa ja maassa, pimeä taivas oli luultavasti pilvien peitossa. Vastarannan valot eivät vetäneet vertoja kaukaisuudessaan tähdille, mutta eiväthän tähdetkään koskaan vetäneet vertoja keinovalojen kirkkaudelle.
    Sen jalkoja ja käsiä repi. Tämän maailman lait eivät sallineet massan spontaania materialisoitumista, vaikka uudelleenryhmittyminen ei näyttänytkään olleen suoranaisesti ongelma. Parissa viikossa kivut loppuisivat, mutta Se ei osannut eikä halunnut kuvitella, miltä Hänestä tuntuisi, kun Hän taas heräisi, tai millainen se metamorfoosi olisi. Ei olisi Sen asia.
    Petoa tuuli näytti hyytävän.
- Paleleeko?
- Vähän.
- Kova homma.
- Sä et ole yhtään sen epäkohteliaampi kuin Hän.
- Ai Hänkö on epäkohtelias?
- Ajoittain.
- Vaikea kuvitella. Itsekäs ja lapsellinen se kyllä on aina joskus.
- Olethan sä varmaan sen kuullut.
- Kohteliaisuudesta yritän olla kuuntelematta ihan joka keskustelua.
- Jalo mies.
- Lähinnä epäkiinnostunut mies.
- Missä se muuten on?
- En tiedä. Otan tämän lomana. Ota viskiä.
- Kylmä mies, Peto sanoi ja otti huikan.
- Itse olet, Se sanoi miltei hellästi, viitaten Pedon ruumiinlämpötilaan, ja huikkasi myös pullosta ennen kuin sulki korkin.

maanantai 4. maaliskuuta 2013

Seven Sided God

Saateteksti: Mitä tämä runo sinulle merkitsee?

--

A seven sided God,
like a die,
when He fell
cast a path.