Tilataiteellinen olotila: Reflektio 1

Saateteksti: Tässä lienee sitten ensimmäisen luvun päättävä kappale. Mukana hatunnosto niille nokkelimmillepokkelimmille, jotka ovat lukeneet erään toisen pitkän kirjoitukseni ja tunnistivat tyylin ja hahmot. Tästä osasta tuli kyllä vähän kökkö, kun en saanut alkuperäistä toistoideaa toimimaan, mutta epäilemättä tämäkin projekti tulee muuttamaan muotoaan sen verran usein, että lopullinen muoto hahmottuu sitten ajan kanssa, kun tiedän tarkemmin mitä kaikkea haluan tässä vaiheessa sanoa.

--

Hän peitti kasvonsa käsillään ja kääntyi peilipöytäänsä kohti.
    - Ihminen ei ole tietoinen eläin. Ainakaan suurimman osan ajasta. Puolitietoisessa tilassa silmät ummessa vaellamme sosiaalisten verkkojen läpi kuvitellen seuraavamme jotain karttaa, kun todellisuudessa vain katsoessamme taaksepäin näemme kuvion, jonka perustelemme itsellemme määrätietoisuudeksi. Silmämme ovat auki vain, kun katsomme taaksemme, ja suljemme ne taas, kun käännymme ympäri.
    Jotenkin tähän oli taas tultu. Hän laski kätensä kasvojensa edestä ja tuijotti Sitä peilistä. Elinikä sitten he olivat olleet erotetut, viimein. Mutta jotenkin tähän oli taas tultu. Oli vuosi 2012, eikä enää voinut sanoa, missä Hän päättyi ja Se alkoi. Ehkä heidän kohtalonsa oli olla ristiriitojen kimera, Hän ajatteli Sen vihreiden silmien katsoessa synkkänä Häneen. Millaista olisi olla vanki jonkun toisen kehossa, Hän ei kyennyt edes kuvittelemaan. Sen sijaan Hän tiesi vallan mainiosti, miten raastavaa oli elää sisällään jotain, mikä ei häneen kuulunut.
    Hän ei muistanut, kuinka tähän oli tultu. Joskus he olivat kulkeneet nimillä, sen jälkeen toisilla nimillä, ja jälleen kolmansilla ja niin edelleen, kunnes Hän ei enää jaksanut muistaa niistä yhtäkään, ja aika muodosti silmukan kiertyen itsensä ympärille ja alkaen alusta, tai siitä mihin se omasta mielestään oli jäänyt ennen status quon särkymistä. Alussa oli vielä ollut prinsessa Lieto, mutta nyt se nimi tuntui typerältä. Alussa oli ollut myös Lundo, ja Se oli yhä Lundo Hänelle.
    Hän ei muistanut, kuinka tähän oli tultu. Mutta Hän muisti sen, kun kipu lakkasi.