Tilataiteellinen olotila: Reflektio 3

Saateteksti: Onneksi tätä on varastossa valmiina, koska en tiedä milloin saan taas kirjoittamisesta kiinni kunnolla. Tässä turha täyteteksi, olkaa hyvät.

-- 

Hän oli muistellut aikaa muutaman viikon takaa, kun Hän oli kuumien öiden ja kuumeisten ajatusten jälkeen viimein ottanut askeleensa. Hänen olisi pitänyt ottaa myös jokin nimi, mutta pohdittuaan sitä hieman Hän oli ymmärtänyt, ettei Hän enää halunnut. Nimet olivat turhia. Ne olivat symboleita sisällölle, eivätkä aina edes kovin hyviä sellaisia.
    Tätä pohtien Hän oli seissyt ovella pitkään. Kahva kiilteli. Mitähän materiaalia se oli? Hän ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, mitä eroa oli kromatuilla auton vanteilla ja ovenkahvoilla, ja silloin se asia oli tuntunut kovin tärkeältä. Palattuaan takaisin olohuoneeseen ja nopeasti Googletettuaan opittuaan, että ovenkahvat voivat olla esimerkiksi messinkisiä, kromattuja tai niklattuja, Hän oli viimein pakottanut itsensä takaisin ovelle. Hän oli vetänyt syvään henkeä ja avannut sen.
- Hei, maailma.
    Hän oli astunut ulos kirkkaaseen paisteeseen, tirkistellyt aurinkoa varovasti hymyillen. Eihän se niin paha ollut. Tulisikohan tästä elämästä seikkailu, Hän oli vielä ajatellut.

Tilataiteellinen olotila: Reflektio 2

Saateteksi: Koska viikonloppu menee näemmä kosteissa merkeissä, mutta haluan päästä postaamaan jo pian jännempiä kappaleita, niin tässäpä seuraavan luvun ensimmäinen pois alta. Nyt tämä kappale ei ole yhden virkkeen mittainen.

Tilataiteellista olotilaa voidaan varmaan pitää jonkinlaisena improna (koska pitää jotenkin perustella näennäinen koherentin juonen puuttuminen) tai hetkikertomuksena. Lupaan, että pääasiallinen juoni kehittyy kyllä ajan myötä, mutta formaatti ei salli tässä vaiheessa liian suorasukaista naamaan hieromista. Toivon, että koko matkalta tulee myös ns. täytekappaleita, joiden toivon jonkin verran syventävän näitä 2D-hahmoja. Viimeksi kun samanlaisen projektin suoritin, puolessa välissä saatuani juonesta kiinni muuttui myös koko tekstin rakenne.

Tässä vaiheessa tuntuu siltä, että sidon tämän juonen sen aiemman projektin juoneen, että saan kehitettyä hienon, metaforisen kasvutarinan ja  palkittua lukijoitani jollain tavalla. Se tosin riippuu aivan siitä, kuinka editoitavissa kyseinen aiempi tuotos on, sillä kirjoitin sen 17-vuotiaana ja se on suurelta osin #Lair_of_chaos-fanfictionia, mutta jotta tämän juonen ymmärtäisi, olisi minun postattava myös sitten se aiempi projekti.

(Pieni kuriositeetti: tunnisteissa/tageissa näkyy luvun nimi. Tästä voi päätellä, milloin luku päättyy ja toinen alkaa. Ne yrittävät olla jokseenkin kuvaavia.)

--

Hän oli istunut hämärässä huoneessa tuijotellen ikkunaa. Pitkät hiukset olivat kietoneet Hänen olkapäänsä itseensä. Ne olivat kasvaneet takaisin, Hän oli huomannut ajatella, sitten sen, kun ne oli leikattu, elinikiä sitten. Yöpaidan musta pinta oli kiillellyt katulampun valossa, ja Hän oli puristanut polviaan rintojaan vasten.
    Täältä oli päästävä pois. Olisi aloitettava uusi elämä, otettava uusi nimi. Niin monta elämää elettyään Hän ei enää ollut tiennyt, olisiko millään enää tarjottavanaan mitään uutta. Voisiko Hän enää koskaan tuntea samalla tavalla, yhtä intensiivisesti, kuin oli tuntenut jo niin monta kertaa?
    Mikä hirvittävä klisee, Hän oli ajatellut välittömästi. Totta kai elämässä olisi uusia kokemuksia. Elämässä oli aina uusia kokemuksia, ei ollut kahta samanlaista. Ja heti sen ajateltuaan Hän oli tuntenut sen saman jännityksen, jonka oli tuntenut ensimmäistä kertaa monta nimeä sitten. Kyllä, vielä Hän jaksaisi ainakin yhden elämän.
    Ikkunaan oli yllättäen ilmestynyt uutta tekstiä. Hän oli vapauttanut kätensä, ja kuvainnollisesti astunut uuteen elämäänsä, johon konkreettisesti astuminen Häntä oli pelottanut vielä hetki sitten. Pieni elinikä sitten.