Saateteksti: Olen alkanut epäillä, että tämä tarina on ihan pointless. Toissayönä valvoin aamuun asti editoimassa tämän edeltäjää, että saisin tähän jonkin kontekstin tai mitään järkeä, mutta koska kirjoitin sen 17-vuotiaana, ei joidenkin kohtien surkeus taida olla pelastettavissa. Lukiessani sitä hiffasin kuitenkin, etten ole kehittynyt yhtään. Kirjoittaminen on hauska harrastus, mutta olisi silti kiva jos olisi jonkinlaista taitoa. Huoh.
--
Kuuma ja kostea, vain osittain valaistu. Lämpö aaltoili pieninä pyörteinä ja äänisignaali oli pelkkää kohinaa, ajatukset jäivät kesken.
Hulluus oli kirjoitettu seinille. Hänen olemuksensa sykki supistellen pieneksi ja laajeten suureksi, värit leiskuivat näkökentän reunoilla, hengitys poltti keuhkoja. Hän yritti huutaa, mutta ainoa ääni mitä Hänestä tuli ulos oli matala ja leveä nauru, jonka tummanvioletit ja siniset säikeet kimpoilivat ilmassa huoneen seinistä ja nojatuolin reunoista. Hän piteli päätään ja korviaan saadakseen edes jonkin osan kauhusta loppumaan, mutta kun Hän teki sen, tulvi hänen kasvoilleen liejun ja mädän kalan ja ruumiiden haju. Kun Hän puristi lujempaa, kuuli hän rikinkatkussa aavistuksen palaneita höyheniä ja karvaa ja hiuksia. Nauru ei lakannut, Hän sulki silmänsä ja
Se ravisti heidät hereille.
- Mmnh, Hän sanoi ja nojasi kyynärpäihinsä.
- Sä näit taas synestesiapainajaista, Se vastasi.
- Oliko se vain unta?
- Oli.
- Voisitpa halata mua.
- Tekisin sen jos voisin.
- Kiitos.
Hän laskeutui takaisin makuulle ja sulki silmänsä. Se oli vain unta, Hän ajatteli, vaikka Hän tiesi, ja Sekin tiesi, etteivät he jakaneet enää unia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Go on... I dare you.