Tilataiteellinen olotila: Reflektio 4

Saateteksti: Status quo, jatkukoon siis Tilataiteellinen olotila siitä mihin syksyllä jäin. Jostain syystä en ole edes julkaissut, vaikka tekstiä on ollut kappaletolkulla vain istumassa. Ei ole huvittanut kirjoittaa tätä projektia, koska en ole halunnut projektoida siihen angstiani. Saa nähdä kauanko nyt jaksan.

--

Hän käveli pyörälleen yön pimeässä. Erehtyessään katsomaan ylös Hän havaitsi, että tähdet loistivat mitä kirkkaimmin kaupungin kaikesta valosaasteesta huolimatta. Hän otti tukevan asennon jaloillaan ja nojasi päänsä taakse. Parkkipaikan pienten puiden lehtien välistä avautui pimeä taivas pienine valopisteineen, ja ilmassa hiljalleen keinuva viileä loppukesän tuuli yritti ehkä hempeästi muistuttaa, että kohta olisi syksy, kohta lehdet putoaisivat, kohta maa olisi aamuisin huurteessa. Vaan mistä senkin tiesi, muistutti Hän itseään. Tuuli saattoi jopa yrittää pitää yllä illuusiota, ettei kesä ollut loppunut ollenkaan. Joka tapauksessa taivas oli tänä yönä kirkas, vaikkei ilma ollut kylmä.
    Hän muisteli satumaista ensimmäistä elämäänsä, ensimmäistä maailmaa, jossa oli ollut taikuutta. Yksisarviset olivat istuksineet suurten, vanhojen linnojen katonharjanteilla juoruilemassa yksisarvisten kielellään, ritarit olivat kulkeneet pääkaupungin katukiveyksiä miekat vöillään, ja Hän oli ollut oman kuningaskuntansa prinsessa. Tai prinsessakuntansa, koska Hänen kuningaskunnassaan ei ollut ollut kuningasta eikä kuningatarta. Ehkä valtakunta oli parempi sana. Nyt katoilla juoruilivat vain linnut, ja ritareiden sijaan kaduilla kulki liikemiehiä salkut käsissään. Kuinka hahmot, jotka olivat siinä maailmassa olleet niin taianomaisia, saattoivatkin nyt näyttää niin... arkisilta.
    Tämä miltei maaginen hetki sai Hänet tilapäisesti ikävöimään sitä ensimmäistä maailmaa, kunnes Hän havahtui ajattelunsa epäloogisuuteen. Siinä maailmassa taikaolennot ja prinssit olivat olleet arkisia. Miten hän kykeni pitämään salkkumiehiä ja rekkakuskeja ja muita tämän maailman asioita tylsinä, jos ei koskaan ollut tottunut niihin täysin tavallisina ilmiöinä? Ehkä jotkin asiat vain olivat universaalisti, tai jopa multiversaalisti, arkisempia kuin toiset.
    Hän katsoi kelloa matkapuhelimestaan, ja totesi tuijotelleensa taivasta ajatuksiinsa vaipuneena tarpeellisen pitkän ajan, että sitä saattoi pitää hyväksyttävänä, eikä pelkkänä poseeraamisena. Hän kääntyi, avasi pyöränsä lukon, nousi sen selkään ja ajoi arkiseen kotiinsa sitä reittiä, jolla oli paljon pitkiä alamäkiä, joista Se niin piti.

Tilataiteellinen olotila: Dialogi 5

Saateteksi: Taas mennyt vähän aikaa. Olen hautonut sitä, miten saisin jutun jujun kulkemaan suuntaan, johon haluan, mutta en onnistu löytämään kunnollista katalystiä. Päätin nyt että tämä menee tähän kohtaan ja sillä sopuli.

-- 

Metaforan käsi kietoutui Hänen käteensä. Yin ja yang, push and pull, voima ja vastavoima. Sormet koukistuivat toistensa ympärille kiertyen kahdeksi spiraaliksi, pyörteeksi.
    - Sä olet aika kokonainen ihminen.
- Ei kukaan ole kokonainen.
- Niin kai. Kokonaisuus implikoisi täydellisyyttä, ainakin vertailujoukon sisällä. Mutta vaatiiko täydellisyys muiden epätäydellisyyttä?
- Ei.
- Voiko jokainen joukon osa siis olla täydellinen?
- Jokaisen joukon osan on pakko olla täydellinen sen joukon osa. Muuten ne eivät olisi sen joukon osia. Voi Jouko-parkoja, niin paljon vaatimuksia...
    Hän nauroi. Hän kipristeli sormiaan hieman, ja tunsi, kuinka Metaforan sormet kipristelivät vastaan.
- Mutta kukaanhan ei ole täydellinen. Onko olioilla olemassa ominaisuuksia, jotka eivät sisälly joukkoihin, joihin ne kuuluvat?
- Joukko muodostetaan olioista ominaisuuksien perusteella, ja ominaisuudet ovat joko olemassa tai olematta. Ihmiset ovat aika monimutkaisia olioita ja kuuluvat moneen eri joukkoon.
- Eli jos alkaisin piirtää Venn-diagrammia ihmisistä...
- Saisit piirtää aika kauan.
- Ehkä en sitten ala piirtää.
- Älä nyt heti luovuta.
    Hän hymyili. Hän tiesi olevansa enemmän kuin täydellinen. Enemmän kuin kokonainen ihminen. Oli silti mukava tietää kuuluvansa johonkin joukkoon, vaikka Hänen oma yinyanginsa olikin jakautunut vähemmän perinteisesti.

Tilataiteellinen olotila: Tilannekuvaus 1

Saateteksi: Tuntuu kummalliselta postata silloin, kun ei aktiivisesti kirjoita lisää. Tämäkin on kirjoitettu varmaan kuukausi sitten. Vielä on pari postaamatonta pätkää, mutta tahti ei tule varmaan aivan kohtsillään paranemaan. En ole itse asiassa aivan tyytyväinen tähän, mutta luonnosasteellahan näin pitkä tarina on muutenkin siinä vaiheessa, kun sitä ensimmäistä kertaa kirjoittaa. Hops, sano mummo lumessa! Plus, taas voi bongata fanserviceä ja subtleja viittauksia erääseen Internet-alakulttuuriin.

--

Keskipäivän hetki vaati Häntä ja Viikinkiä löytämään itsensä ravintoa tarjoilevasta liikkeestä. Aamupäivän näännyttävä vaikutus sai heidät valitsemaan lähimmän grillikioskin, jossa oli jopa pari asiakaspaikkaa. Lounasajasta huolimatta paikka oli epäilyttävän tyhjä. Burgerit löysivät kuitenkin pöytään standardit täyttävällä nopeudella, minkä Hän epäili olevan tarkoitus tuudittaa heidät valheelliseen turvallisuuden tunteeseen ruoan laadun suhteen.
    - Mä näin susta unta yhtenä yönä.
- Ai jaa.
- Niin.
- Mutta ethän sä näe unta oikeista ihmisistä?
- Sitä mäkin sulle siinä sanoin!
    Viikinki vilkaisi pureskelemaansa burgeria. Hän arvioi hänen ilmeensä epäileväksi. Itse Hän ei uskaltanut katsoa alas syödessään.
- Haluatko puhua siitä?
- Enpä oikeastaan.
- No etpä varmaan. Sä haluat aina puhua kaikesta.
- Enkä halua.
- Haluatpas.
- No okei, niin haluan. Mutta sun vastaus kaikkeen on aina sama.
- On vai?
- "Puhu sille!"
- Se on hyvä neuvo.
- Niin on, en mä sillä. Mutta se on helvetin outoa, siis nähdä unta ihmisistä. Tuntuu, kuin joku vieras olisi muuttanut päähäni asumaan, enkä voisi enää koskaan olla varma siitä, milloin olen oikeasti yksin. Tuntuu, kuin se joku vieras voisi vain tarkkailla kaikkea, mitä teen, ilman, että voin vaikuttaa siihen, mitä kaikkea se näkee.
- Höhö, Se sanoi.
- Hiljaa, Hän sanoi.
- Mitä? Viikinki kysyi.
- Ei mitään, Hän vastasi.
- Okei. Mutta ei unien näkeminen ihmisistä tarkoita, että ne olisivat fyysisesti pääsi sisällä.
- Niinhän sinä sanot!
- Ne on vain projektioita, mahdollisesti täysin satunnaista aivoaktivaatiota, jonka herättyäsi vain tulkitset tietyllä tavalla. Ja mikäli unet onkin jotenkin symbolisia, ei ne hahmot niissä voi tehdä mitään, mitä sinä et osaisi kuvitella.
    Pienen, hieman tuskallisen näköisen pureskelutauon jälkeen Viikinki jatkoi.
- Mikset sä näe unta oikeista ihmisistä?
- Mua ei ole rakennettu niin. Tai no. Näemmä nyt on.
    Viikinki tuijotti nyt intensiivisesti burgeria, jonka oli jo miltei kokonaan syönyt.
- Jos katsoo liian kauan burgeriin, burger katsoo takaisin.
- Mahdollista, Viikinki sanoi, ja söi yhtenä suupala loput. - Ainakin tällä hygieniatasolla.
- Älä puhu ruoka suussa.
- Uliuli.
    He pyyhkivät kätensä ja jättivät taakseen ruokaravintolan, joka antoi aivan uusia merkityksiä sekä termille "ruoka" että "ravintola".