Pehmeän hallitseva,
kuin sumean, samean kesäyön vaippa.
Kostea ja lämmin,
ilmassa kuumeinen tuoksu.

Kesäyön unelma
keskellä talvea
on suihkun kuuman varjon alla.

Ruumiini luikertelee lattiaa.
Isot, paksut, pitkät raajat
pitkin muovimattoa.
Veden rapina kantautuu vatsaltani
ja hiuksistani
ja on taas kesä, ja kaatosade, ja tarjoan olutta.

Suljettujen luomieni läpi
näen ledit, kynttilät.
Katulamput kehystävät maiseman,
ja on taas kesä, ja kylmä, ja nojaan kaiteeseen.

Vanheneva laakso (ja omaperäinen nimi)

Ruohikko jo lakastuu, vetäytyy.
Lampien pinnat sumenevat, peittää jää.
Vuori vain yksin seisoo
lampien välissä
värähtämättäkään.

Vedet eivät ehkä heijasta niin kirkasta vihreää
kuin heijastivat kerran keväässään,
mutta niiden syvyyksistä kumpuavat nyt
uhmakkaat elon aallot.

Ei nurmi ehkä lainehdi kultaansa hehkuvaa
kuten lainehti kerran loistossaan,
vaan altaan paljastaa nyt
vankan maan muodot.

Ja vuori yhä yksin seisoo, kurottaa,
keskellä laakson lakastuvan, kylmenevän sään.
Ylhäisyydessään vailla vastustajaa,
tietämätön kohtaloista,
ikävöimättäkään.

Ehkä sen rinnettä askel vielä kulkee.