maanantai 21. toukokuuta 2012

Pikku Kissa

Saateteksi: Kirjoitin pitkästä aikaa kokonaisen tekstin, joka ei ole runo, joten heti piti julkaista. Uppaan vaikka luonnos, koska en mä ikinä mitään tee valmÄH

---

Hänen nimensä oli Pikku Kissa, ja hänet oli tehty posliinista.

Kun löysin hänet, hän oli pieni ja orpo, ja aivan eksyksissä. Nähdessäni hänet ensimmäisen kerran hän välittömästi leimautui minuun, ja minä rakastuin. Otin hänet syliini, lupasin suojella kaikelta, mitä hän ikinä keksisi pelätä, ja annoin hänelle nimeksi Pikku Kissa.

Häntä oli kohdeltu kaltoin. Kuuntelin, kuinka hän hieman aikaa tunnettuamme kertoi minulle siihen mennessä vielä lyhyestä elämästään, ja sydämeni särkyi hieman. Pitelin häntä käsissäni ja kerroin, että hänet oli tehty posliinista, että hän oli pieni posliininukkeni, jonka säröt korjaisin. Pikku Kissa silitti naamiotani ja katsoi ylös minuun niillä suurilla silmillään, joissa näin surua ja hylkäämisen pelkoa, ja niiden alla loputtoman, pohjattoman uteliaisuuden ja elämänilon.

Pikku Kissa oli elämästään huolimatta miltei aina iloinen. Kuuntelin tuntikausia hänen pulputustaan asioista, joita hän oli nähnyt, kokenut ja kuvitellut, ja hän sai minut nauramaan. Illalla hän kävi syliini omistavin elkein, eikä antanut minun nousta ennen kuin tuli jälleen aamu. Enkä minä olisi siitä mihinkään lähtenyt.

Pikku Kissa kysyi joskus naamiostani. Hänen kätensä hyväili sen reunoja, kun käänsin pääni pois, enkä antanut hänen sitoa auki sen nauhoja. En tahtonut hänen näkevän sen alle. Ehkä ilman sitä en kykenisikään suojelemaan häntä, ja olinhan vannonut, että olisin hänelle vahva.

Hän ei ollut aamun eikä illan olento, vaan antoi minulle aina koko päivänsä. Kuljeksimme pitkin kesän katuja hassutellen, pomppien kiveltä toiselle, kiiveten aitojen yli. Syksyn pimeät yöt ottivat meidät syliinsä kuin rakastavaiset, kun istuimme kivellä valonamme vain savukkeiden pienet tulipäät. Talven tullen hidas lumi hiljalleen verhosi päämme, kun katsoimme katulamppuja ja niiden valossa tapahtuvaa tanssiesitystä.

Eräänä päivänä sinä keväänä hän tuli huoneeseeni väärällä hetkellä, näki minun kasvoni, ja minä ärähdin. Sanat, jotka tulivat suustani, kaikuivat huoneen tyhjillä seinillä vielä silloinkin, kun kuulin, kuinka posliini särkyi.

Yritin hyvittää tekoni. Yritin silittää pois rypyn, jonka olin luonut. Kun hän jälleen päästi minut lähelleen ja saatoin katsoa hänen silmiinsä, huomasin, että ne olivat muuttuneet. Niiden pohjalla olleen ilon oli työntänyt tieltään kyynisyys, eikä Pikku Kissa enää uskonut ihmisiin, eikä Pikku Kissa enää uskonut minuun. Hänen suurien lampiensa pinnoista näin itseni kylmän verhon takaa, ja minut valtasi suunnaton suru.

Minun Pikku Kissani ei enää ollut minun. Minusta oli tullut yksi Niistä, yksi heistä, joilta olin luvannut häntä suojella. Mikään määrä anteeksipyyntöjä ei enää toisi takaisin hänen luottavaista katsettaan, eikä mikään määrä liimaa voisi liimata yhteen niitä tuhansia palasia, joiksi olin hänet hajottanut. Katkerin sydämin erosin hänestä viimeisen kerran.

Vuosia myöhemmin näin Pikku Kissan kaupunkini kadulla, eikä hän ollut enää Pikku Kissa. En ensin tunnistanut häntä hänen naamionsa takaa.

Niin herkkä oli Pikku Kissa, sillä hänet oli tehty posliinista.

Vauhdin ottoa

Saateteksti: Joskus täytyy kirjoittaa ihan vain mitä sattuu mieleen tulemaan. Tästä tuli nyt näköjään taas tällainen PLP-aikaiseen kamaani verrattavissa oleva pökäle, mutta jos julkaisen tämän, tuntuu minusta paljon paremmalta myöhemmin julkaista jotain, joka ei ehkä ole ihan yhtä korni ja hervottoman tasoton teiniangsti. Symboliikkaa vai satunnaista sanelua? Sinä späätät!Edit vuonna sadan vuoden päästä: Aikoinaan päätin, että "kneeled" kuulostaisi paremmalta, mutta nyt päätin että "knelt" kuulostaa sittenkin vielä paremmalta.


***

Once upon a time there was a land of fear and pain and regret. The rains of pure madness made it thrive with hatred. The flowers of thoughts so dark that no light of day could reflect from their petals grew perfect on the fields of despair. They absorbed the rain and drank nutrients from the ground constantly enlivened with a dying faith, a dying innocence.

On those fields, in the womb of the pitch black shadow of a failed trust, grew an embryo, a seed, a promise of a tomorrow to come and end the night. And it grew, and drained all the hate and all the pain and all the sadness, until the fields were no longer soiled with bale, and the flowers were no longer black with anger and the forests were not filled with a scream.

As it grew, it reached for the skies reflecting on them the new colours of the world. It grew limbs, and eyes, and ears, and skin, and when it had made itself whole from all the dark things in the world, it took a breath, and then it took a step. The world was now bright, like it had never been before, the winds moving, the air fresh.

But as something is born in such a way that it never sees the kindness and good thoughts of the world around it, forever it is bound to walk the earth blind, and deaf, and numb, unable to perceive the light of a friend's smile, the vibrant wind of laughter, the warmth of a lover's touch.

As it wandered the now green fields of the world it had purified, it came upon the carcass of the innocence. It knelt down, and touched the remains, no longer feeding the flowers but forever deemed to lie just above the ground, to be a monument of the things past. It looked upon it, and did not feel.

lauantai 19. toukokuuta 2012

Tänään, huomenna, hän

Värisevin käsin
hänen värejänsä maistelin.
Kevään oikukkaat tuulet ja pimeät yöt
niin lyhyet, niin kylläiset.

Tänään hän oli minun.
Huomenna on toinen.

Hidastuvin askelin
hänen säveliinsä tanssahtelin.
Kesän jylhät päivät ja autereen ääni
niin resonoi, niin soi.

Tänään hän oli minun.
Huomenna on toinen
hän.