Kurotin kuppini pöydältä. Sen sisältö oli lämmintä ja ruskeaa, ja ulkona oli kylmää ja valkoista.
Ulkona olisi pitänyt olla valkoista, sanoi kalenteri. Siellä oli pimeää, märkää ja hyistä. Kahvilan valot ja värit heijastuivat ikkunasta, mutta jos nojasi lähemmäs, näki lasin läpi katuvalojen yrittävän epätoivoisesti valaista räntäsateen pieksemiä katuja. Ensin oli tullut vettä, nyt se oli loskaa. Säätiedotus lupasi lunta aamuksi, mutta nyt ilta oli vielä nuori.
Helsingin valot eivät kyenneet taistelemaan pimeyttä vastaan. Eivät ne kykenisi siihen sittenkään, kun märkä vihdoin jähmettyisi ja muuttuisi pehmeiksi pisaroiksi jäätynyttä vettä. Lumiaurat ja pakokaasut pitäisivät huolen, ettei tämä syksy loppuisi ennen kuin aurinko taas paistaisi yli puolet vuorokaudesta.
Minun teki mieleni painaa käteni ikkunaan, mutta tahra, joka siihen siitä jäisi olisi sitten pyyhittävä pois. Halusin mukailla jalkakäytävän rajaa sormellani, jotta näkisin, mihin ihmiset sitä pitkin menivät. Nuo kiireiset, nyrpeät kasvot, joita kulki ohitseni sään vaatimaa tahtia, mihin niillä oli kiire?
Tästä rumasta säästä ei kuulunut nauttia. Odotusten piti olla suuntautuneina lumeen, kauniiseen talven naamioon, joka tuuditti ihmiset siihen uskoon, että kaikki sen alla ei ollut kuollutta. Tämä paljaus, jonka syksy asetti silmiemme eteen, oli tabu. Siitä oli vaiettava, käännettävä katseensa pois. Oli oltava valmis keskustelemaan sen kamaluudesta, jotta saattoi nauttia muiden ihmisten nyökyttelyistä. Kaikilla on kivempaa kun kaikki tulevat toimeen.
Vitun virtaset. Mitä minä siitä välitin, mihin ne olivat menossa. Minä halusin olla tässä. Halusin koskettaa lasia, halusin nähdä tämän rujon ja säänpieksemän maailman. Halusin katsoa sitä ja hymyillä, ja jos talvi tulisi, se tulisi sitten kun se tulisi. Normaalit katsoisivat minua kummeksuen, haluaisivat auttaa minua ymmärtämään, miksi se ei käynyt päinsä. Kuin olisin ollut eksynyt lapsi ostoskeskuksessa, vahingossa vaeltanut hautaustoimistoon ja mitä pikimmiten palautettava takaisin vanhempien hellään huomaan.
Mutta minä olin itse kävellyt tänne. En ollut lapsi, olin kääpiö. Enkä ollut yksin, sen tiesin. Niin paljon kuin normaalit halusivat minun uskovan olevani ainoa erilainen lammas heidän laumassaan, tiesin, että tuo toisessa pöydässä istuva trenssitakkinen herrasmies hymyili ja hänen ryppynsä silosivat hänen kääntäessään päätään vasemmalle, ikkunaansa kohti. Tuo tarjoilijatar, joka täytti juuri hänen kahvikuppinsa, pysähtyi välillä katsomaan ensin kelloaan, sitten ikkunaa, kaipaamaan tuonne kuolleiden lehtien ja kylmän veden maailmaan. Minä en ollut yksin.
Nostin kuppini ja kohotin maljan. Tälle syksylle! Pimeälle, kylmälle ja märälle, luonnon kuoleman tabulle.
Meille eksyneille.
