Saateteksti: Tämä projekti alkaa varmaan vihdoin mennä johonkin suuntaan, joskaan en ole varma, että se on aivan selvää vielä tästä kappaleesta. Mitä pidätte?
--
Unen maisema oli tänä yönä kovin sumuinen. Hän katseli ympärilleen näennäisessä tyhjyydessä yrittäen löytää edes jotain virikettä, mutta epäonnistuttuaan Hän huokaisi ja istui alas. Ilmeisesti tällä unitilalla oli sentään jonkinlainen pohja. Hän mietti, mitä tässä Hänen mielensä kolkassa oli ennen ollut. Varmasti siinä oli joskus ollut jotain. Hän oli erottavinaan kaukaisuudessa katkenneen salon, muttei voinut olla varma, eikä Hän viitsinyt lähteä tarkistamaan.
Vaaleanpunainen pilvi materialisoitui yllättäen Hänen näkökenttäänsä.
- HÄN HÄN HÄN HÄN ULIULI, se sanoi.
- MITÄ? Pilven päällä näytti istuvan jonkinlainen tonttu, tai mahdollisesti irlantilainen maahinen. Hän tunnisti maahisen kasvot kyllä, mutta konteksti oli niin absurdi, ettei Hän halunnut uskoa sen olevan se, keneksi Hän sitä luuli.
- Mikä helvetti sinä olet? Hän kysyi.
- Kyllä sä tiedät. Olen ystäväsi unirepresentaatio, reflektio hänen olemuksestaan, kuten sinä sen näet.
- En minä representoi unissani oikeita ihmisiä.
- Nyt representoit.
Maahisen näköinen katseli ympärilleen.
- Aika tyhjän oloinen unitila sulla.
- Itse olet tyhjän oloinen. Mene pois.
- Enkä mene. Jään tänne. Vaaleanpunainen pilvi alkoi yllättäen laajeta vallaten sumuisen unitilan, saeten ja peittäen koko maiseman Hänen näkyvistään. Kun se jälleen hälveni ja kutistui hullunkurisen kulkuneuvon kokoiseksi pilveksi maahisen alle, Hän näki yläpuolellaan kirkkaansinisen taivaan, jolla paistoi aurinko. Keväinen tuuli puhalsi kevyesti Hänen hiuksiaan, ja lintujen laulu kantautui Hänen korviinsa lähelle materialisoituneesta metsästä.
Ehkä sana "materialisoitua" ei ole aivan korrekti ilmaisu unitilassa, Hän ajatteli, mutta unohti pian sen ajatuspolun tilan edellisen sisällön palautuessa yllättäen rysähtäen Hänen mieleensä. Täällä oli ollut ennenkin metsä. Täällä oli ollut niitty, ja joki, ja sininen taivas. Hetken Hän pelkäsi muiston pilaavan maiseman itseltään, mutta huomasi yllätyksekseen, että samankaltaisuudestaan huolimatta tämä maisema oli vain miellyttävä. Sen rakenne oli pehmeä, kuin hattaraa. Hän silitti alleen ilmestynyttä nurmipeittoa.
- Päätit sitten uudelleensisustaa pääni.
- Niin tein. Mitä pidät? Hän mietti hetken vastaustaan, mutta päätti jättää loukkaukset myöhemmäksi.
- Ihan kiva. Tulit sitten jäädäksesi?
- Näin ajattelin.
- Onko sulla jokin funktio?
- Totta kai. Olen reflektioväline, mutta sen lisäksi olen myös jumala. Kaikki, mitä sanon, on totta. Olen paras.
- Taidat olla itserakkauden jumala.
- Ja koppavuuden!
Hän huokaisi jälleen ja kaatui selälleen nurmelle. Ehkä tämä oli hyvä. Ainakin se oli uutta.
Happoja perustasolla ^^
VastaaPoista