Mietin

Saateteksti: Onpas siitä aikaa kun viimeksi kirjoitin. Mitään uutta ei ole opittu, samat virheet uudestaan, myös samat vanhat teemat, eli sanaleikit ja kaksoismerkitykset. Runon nimi on runon keskimmäinen sana.

--

Pitäisikö sinun kuunnella
kun puhun
ketä sinä kuuntelet

kun mietin, kenelle sinä puhut

minä kuulen sinut
kenelle sinä kuulut?

Teroitin

Saateteksti: Ilmeisesti olen piilottanut tämän jo kerran, mutta en tiedä enää miksi. Koska olen ollut hiatuksella kirjoittamisen kanssa enkä sillä välin oppinut mitään, uudelleenjulkaisen nyt tämän tekstin koska voin. En enää muista, miksi juuri tämän runon nimessä on omistus, mutta siellä se nyt on niin olkoot.

--

Oikeinkirjoituksen kuolemanenkeli,
Mengele-mankeli.
Sadistinen mielihalu rikkoa rajat,
raajat,
raajarikot orjat
juoksevat palvelemaan.

Raiskaa se,
paiskaa se seinään.

Vitun huora,
minä teen sinusta tuolin,
jalat heitän selkänojallesi,
nylkyselällesi.

Selällesi siitä!

Uppoa,
opportunisti,
hedonisti-utilitaristi-nisti,
uppoa
rivon-julman-julkean
mielihyvän syliin.

Vallansiirto

Saateteksti: Kysyin ideaa kirjoitukseen ja myös sain. Olin tuhannen päissäni, kuten normaalia on, mutta sainpa jotain valmiiksi. Saamani idea kerrottu lopussa.

--

Katselin liikehdintääsi, joka oli kaikessa viekoittelevassa eleganssissaan ja hienovaraisessa dominanssissaan eroottisuuden tiivistymä. Liikuit kuin Kleopatra kaikkien niiden elämänsä muinaisen Egyptin tarinoiden luomilla fantasioilla ja mielikuvilla täyttävien egyptofilien mielikuvituksissa. Muistutit jokea, joka vain hiljakseen muuttuvista rajoistaan huolimatta on koko ajan liikkeessä, kaartuu oman painonsa alla luoden uusia uria, jopa valuu vesiputouksena painovoiman mahdin tunnustaen, mutta edelleen omilla ehdoillaan keplotellen siihen viekoittelevuutta ja illuusion vallastaan. Minua kyllästytti.
    Olin nähnyt liikkeesi aiemmin, kun tanssimme, ja vaikka varioit tyyliäsi kuten ympäristönsä tiedostava viekoittelija tietää varioida, en enää kestänyt seurata lanteidesi keinuntaa enkä käsiesi luomia syviä kaarteita ja hekumallisia mielikuvia. Ne saivat pääni särkemään ja jokaisen jäseneni kolottamaan. Tunsin ne kaikki jo, kuin olisin tuntenut omat liikkeeni, kuin omat käteni olisivat olleet luomassa ne harhat, jotka sinä ympäristöösi projektoit. Nousin tuoliltani ja kävelin ulos suunnaten askeleni hänen luokseen, koko matkan tuntien kasvavan jomotuksen päälaellani.
    Kun saavuin, soitin summeria, ja vaikka kello lähenteli kahta aamuyöllä, oli hän virkeänä vastaanottamassa minua. Kasvoiltani hän kykeni miltei katsomatta lukemaan, mitä halusin, ja hän päästi minut sisään. Luulen, että hän oli jo tottunut rutiineihini, tai sitten hän vain tarvitsi minua, ihan kuten minä tarvitsin häntä. Vain harvoja sanoja vaihtaen siirryimme rappukäytävästä hänen eteiseensä ja sieltä hänen olohuoneeseensa.
    Hän istui sohvalle antaen aamutakkinsa liepeiden valua auki ja koskettaa lattiaa. Siitä välittämättä heitin oman päällystakkini nojatuoliin, hengähdin syvään ja aloitin tanssisi. Seuraillessani tekemiäni liikkeitä, jotka olit mieleeni tietämättäsi sinetöinyt, tunsin raastavan kyllästymisen ja sen aiheuttaman suunnattoman paineen vihdoin alkavan haihtua. Keinuttaessani lantiotani ja mekaanisesti käsilläni liikkeitäsi kopioidessani hän nousi sohvalta ja liittyi tanssiin. Viimeisimmätkin tuskaisuuden rippeet valuivat minusta pois, kun hänen kehonsa synkronoitui omani liikehdintään, jonka olin sinun kehossasi vain tuntia aikaisemmin nähnyt. Kuin valiumia suoneeni saaneena notkahtelin hänen edessään, hänen sylissään, hänen läsnäolossaan antaen sen turruttaa ja tehdä mieleni raukeaksi. Rauhan vallatessa minut unohdin sinut.

***

"mites ois tarina tyypistä, joka omaksuu toisten kyvyt vain kerran heidän toimiaan vilkaisten, mutta joka joutuu antamaan nämä kyvyt jollekin kolmannelle osapuolelle määräaikaan mennessä, ettei pää hajoa?"

Sisältö

Saateteksti: Tässä on ollut lievä hiatus näemmä taas, kun en ole kirjoittanut. Tämän päällä olen nyt istunut jo jonkin aikaa, koska en ole osannut muuttaa sitä. Olkoot.

--

Olen tulossa mykäksi.
Sanat päästäni katoavat,
hiljalleen yhteydet haipuvat niiden väliltä
jättäen jäljelle vain kuvia, abstraktioita,
mielteitä, vaikea tulkita,
vaikea puhua.

    Ehkä on hyvä olla mykkä.
    Sanojeni kanssa on niin raskasta toisinaan,
    kuulla, kun ne tekevät ihmisille.
    Kuvieni keskellä on rauhaisaa,
    rauhaisaa.

Mutta ennen kuin hiljennyn kokonaan,
tahdon puhua sinulle nämä kuvat,
joiden seassa
kirkas nauha kulkee sitomassa niitä yhteen.
Ennen kuin kieleni sammuu:
minä rakastan sinua.

Péril

Saateteksti: Postasinkin tästä jo Facebookiin, mutta haluaisin leijua vielä vähän lisää. Minua esitettiin tänään ensimmäistä kertaa. Tilaisuus oli Pohjalaisten osakuntien laulajien kevätkonsertti Kesäyön tango ja kappale oli henkilökohtaisen ystäväni Inari Listenmaan sävellys Péril-runooni. Sinänsä minulla on tästä ristiriitaisia tunteita, että Périlin kaikki osat on kirjoitettu parin vuoden tauon jälkeisinä ensituotoksina, enkä ole aivan vakuuttunut niiden originaaliudesta, mutta Inari oli ainakin tehnyt aivan loistavaa jälkeä sävellyksen kanssa. Kiitos!

Niinpä siis postaankin nyt vanhan runon keväältä 2011. Sävelletty tästä on vain kolmas osa ja se esitettiin nimellä Tuntuiko elämä unelta, mutta postaan silti koko paketin.

Lisäksi olen tässä pohtinut hieman tämän blogin nimeä. Tämä syntyi aluksi asiablogin sisarblogiksi, mutta huomattuani, ettei minulla ole mitään asiaa, otin alkuperäisen alas. Nyt olen jonkin aikaa halunnut ottaa uudelleen käyttöön vanhan blogini semiepäoriginaalin nimen, koska se vaikuttaa kunnianhimoisemmalta. Siispä, hyvä lukija, tervetuloa Ääneen.

--

1. Idée

Tuulahdus sammalella on kukkien värinä
Puiston syvä metsä taas vihreä kesällä
Aamun sormus saa valonsa

Ehkä minä valun pois, ehkä sinä et huomaa

2. Aveu

Jokin kuiskii nimeäsi tuuleen.
Jokikin pärskii töyräisiin nauruasi.
Jok'ikinen tähti on silmä,
joka näkee kaiken.

3. Péril

Tuntuiko elämä unelta,
vai enkö saanut kertoa siitä
varastetusta hetkestä,
jolloin ensi kertaa
tuhanteen kysymykseen ei ollut yhtään vastausta.

Tuntuiko uni todelta,
kun hetki valui ensin minuuteiksi,
sitten tunneiksi
eikä ollut kysymystä,
joka olisi vaatinut vastauksen.

Teatterisi

Saateteksti:  Pääsin yli runojeni itseanalysointivaiheesta. Pulchrae musae meae.

--

Sinun teatteriasi
katselen,
huojuntaasi pitelemieni narujen päissä
ja mietin,
oletko pahansuopa
vai hyväntahtoinen
ja kuinka se vaikuttaa
siihen tanssiin,
jonka käsieni liikehdintä saa aikaan
sätkynukke-sinussa.

M. E. T. A.

Saateteksti: Tämä olisi huomattavasti parempi runo, jos ne runot joista tässä puhutaan olisivat vähemmän myötähäpeää herättäviä. Lupaan yrittää jatkossa enemmän.

Arvelin, että olisi pitänyt laittaa pilkku toisiksi viimeisen säkeen perään, mutta päätin sitä vastaan.

--

Juhlistan sinua sanoillani.
Kaadan päällesi kielikuvia
ja sinä imet ne itseesi,
loistat huomiossa,
muuttuen ylpeämmäksi
kuin pieni jumala.

Silkkaa sosiaalimediahuorausta

Saateteksti: Olen unohtanut että harrastan kirjoittamista. Rankaisen itseäni postaamalla jotain, minkä kirjoittamiseen meni kaksi minuuttia ja jonka tein äsken. Huoh.

--

Kasvosi ovat pienet,
niiden alareunassa
on vihreä laatikko.
Keskusteluikoni
Facebookissa. Tuijotan,
kuin toivoen jostakin
ilmenevän jonkin syyn
klikata sitä.
Tuijottaisitpa sinä
omaani samoin.

Muusani

Saateteksti: Kävin läpi runotiedostoani vuosilta 2011-2012 poimiakseni sieltä rääppeitä. Löysin tämän melkein julkaisukelpoisen yleispätevän pikku paskan kesältä 2011.

--

Muusani,
uudessa valossa
näin sinut tänään.

Korvaasi
tahdoin kuiskia
suloisia turhuuksia silmistäsi.

Sieluuni
teit pyörteen.

Muusani,
mikään runo
ei ole vertaisesi.

Kasvoillesi
tahdoin piirtää
kartan kohti sisintäni.

Mieleeni
piirsit itsesi.

Exalt the Elegance

Saateteksti: Ah, mutta ehkäpä tykkäänkin omien runojeni analysoinnista saatetekstissä? Mutta se on kuitenkin sitten vain selittelyä. Omasta mielestäni tämä voi päästä jo creepy-spektrille, koska tykkään liioitellusti korostaa yksittäisiä kauniita ajatuksia, mutta your mileage may vary. Yritän lanseerata tällaista uutta suuntausta kuin naiivi yliteatraalisuus, jonka peruspohja on se epärealistinen romanttinen kuva, joka nuorilla runoilijoilla on runoilijoiden traagisesta elämästä ja ajatusmaailmasta.

Otsikossa ei ole järkeä ei kun siis tämä on sitä liibalaabarunoutta nyt. Alkaa iskeä paineet kun on rassannut tätä jo pari viikkoa. Älkää sit kritisoiko kun tää on mun oma keksimä runo jonka kirjotin ku se kuvasti mun sisimpii tunteit! P. S. Mittaa en näemmä osaa vieläkään käyttää. Deal with it.

--

What a strange creature
lies before my eyes!
Elegant in thought,
delicate in form;
seems nearly royal
in this light.

Came out of nowhere,
appearing gentle,
almost seductive,
novel likeness;
my own resemblance
in disguise.

Its architecture
like a cathedral
arching under skies,
now filling my time,
its fiendish patterns
thoughts of mine.

What a strange creature
lies before my eyes!
Takes my breath away
with its light.

Runo numero uno

Saateteksti: Nostalgisen fillerin aika!

Kun olin noin 12-vuotias, aloin kirjoittaa runoja. Tämä on ensimmäinen ns. oikea runoni. Muistan sen ulkoa. Se kertoo sodasta ja isänmaanrakkaudesta. Ensimmäiset säkeet ovat kielikuvia taistelun keskeltä, ukkonen ollen tykistön ääni ja "suudelmat" selkeästi kuvaus siitä, kuinka luodit penetroituvat ihmislihaan - kielikuva suudelmista vesisateessa kuvastaa sen yksittäisen kostean tapahtuman sulautumista siihen kaikkeen muuhun kosteuteen siinä ympärillä niin, ettei sitä erota.

Sotilas näkee vihollisarmeijan olevan voiton puolella ja maataan uhkaavan assimilaation vieraan vallan alle. Valo ja toivo ovat menneet myös häneltä itseltään; hän on haavoittunut kuolettavasti. Silti vielä nytkin, katsellessaan taivaalle maatessaan juoksuhaudassa vuotamassa kuiviin, hän rakastaa isänmaataan. Isänmaataan, jonka rakastaminen ja puolustaminen hänen elämänsä näin ennenaikaisesti päättivät.

(Kunpa voisin demonstroida tähän väliin tätä tekoteatraalista ilmettä, joka kasvoillani ylläolevan kirjoitin. Mä olin hei 12, ei silloin kukaan ole kovin profound kirjoittaessaan.)

--

Kuiskauksia ei-kenenkään-maalla.
Ukkosenjyrinää autiolla taivaalla.
Suudelmia vesisateessa.
Kaikki valo on mennyt -
pimeä on tulossa.
Kaikki toivo on mennyt -
vain tuska on jäljellä.
Ja minä.
Ja minun kanssani suuri rakkaus,
joka ei koskaan kuole.

Tilataiteellinen olotila: Dialogi 9

Saateteksti: Uhallakin postaan seuraavankin osan tätä lukua, vaikka siitä puuttuu vielä yksi kappale enkä tiedä tulisiko tämä sitä ennen vai sen jälkeen tai onko sillä jotain merkitystä. Mutta ei tämä nyt ikuisesti voi junnata tässä. Sitä paitsi ei kai sitä missään ole sanottu, että joka luvussa pitäisi olla vähintään kolme kappaletta. Antakaa minulle inspiraatio kolmanteen kuvaukseen luovutusvoittamisesta niin piirrän teille kuvan.

--

Pedon pää makasi Sen reidellä. Syksyinen tuuli oli vielä lämmin, muttei enää ruokkinut illuusiota loputtomasti jatkuvasta kesästä. Ruskeat lehdet kahisivat puissa ja maassa, pimeä taivas oli luultavasti pilvien peitossa. Vastarannan valot eivät vetäneet vertoja kaukaisuudessaan tähdille, mutta eiväthän tähdetkään koskaan vetäneet vertoja keinovalojen kirkkaudelle.
    Sen jalkoja ja käsiä repi. Tämän maailman lait eivät sallineet massan spontaania materialisoitumista, vaikka uudelleenryhmittyminen ei näyttänytkään olleen suoranaisesti ongelma. Parissa viikossa kivut loppuisivat, mutta Se ei osannut eikä halunnut kuvitella, miltä Hänestä tuntuisi, kun Hän taas heräisi, tai millainen se metamorfoosi olisi. Ei olisi Sen asia.
    Petoa tuuli näytti hyytävän.
- Paleleeko?
- Vähän.
- Kova homma.
- Sä et ole yhtään sen epäkohteliaampi kuin Hän.
- Ai Hänkö on epäkohtelias?
- Ajoittain.
- Vaikea kuvitella. Itsekäs ja lapsellinen se kyllä on aina joskus.
- Olethan sä varmaan sen kuullut.
- Kohteliaisuudesta yritän olla kuuntelematta ihan joka keskustelua.
- Jalo mies.
- Lähinnä epäkiinnostunut mies.
- Missä se muuten on?
- En tiedä. Otan tämän lomana. Ota viskiä.
- Kylmä mies, Peto sanoi ja otti huikan.
- Itse olet, Se sanoi miltei hellästi, viitaten Pedon ruumiinlämpötilaan, ja huikkasi myös pullosta ennen kuin sulki korkin.

Seven Sided God

Saateteksti: Mitä tämä runo sinulle merkitsee?

--

A seven sided God,
like a die,
when He fell
cast a path.

Pala

Saateteksti: Koitin rakennetta, mutta ei enää lähde. Viimeisen säkeistön korjaan varmaan oikeaoppiseen muotoon jonain päivänä, ellei muodon rikkominen tule sitä ennen taas muotiin.

--

Hautaat pääsi kauniin
syliini kultaiseen.
Mielikuva
kielen päällä
ajatusta hapuilee:

Hetki hiljaa soljuu,
ohitsemme kulkee.
Tuulenvire
puiden latvat
hyväilyynsä sulkee.

Oisitpa siinä vierelläin
kun kevät jälleen saa.
Istuisimme
rauhaisasti
aivan kahdestaan.

In a Time Scale of Seconds

Saateteksti: Jäin riimilooppiin, joten paskansin taas noin kolme eri luonnosta, jotka toivon mukaan saan nekin joskus valmiiksi. Vieläkään en saanut sanottua sitä, mitä yritin, mutta minusta riimit on hauskoja. Jokin tässä myös tökkii, mutta hiominen homojen hommaa.

--

Posture's imposition
gets a different definition
without intermission
changing composition
in a time's fraction
flawless transformation,
life's incarnation
in carnation.
Perfection of the form of elation.

Tilataiteellinen olotila: Tilannekuvaus 4

Saateteksti: Jotenkin tämäkin tuntuu näin muutamien kuukausien pyörittelyn jälkeen vain... huonolta. Mutta jollakin kai tämäkin tilannemuutos on avattava.

Jos joku tätä lukee, niin voisi muuten olla nyt paikallaan kysyä hieman tästä otsikointiperiaatteesta. Teoriassa voisin alkaa otsikoida luvut myös lukujen nimillä enkä täysin mielivaltaisesti määräämälläni tekstilajikuvauksella sen sijaan, että luvun nimi näkyisi vain tunnisteissa. Onko tämä hauskempaa kuin se? Onko sillä mitään väliä? Onko tässä mitään järkeä? Ketä te oikein olette?

--

Se heräsi. Se tunsi raajansa sängyn peitteitä vasten. Se liikutti käsiään ja jalkojaan, käänteli päätään ja mietti, miksi maailma tuntui tänään jotenkin erilaiselta. Kun Sen uninen mieli vihdoin ymmärsi, mistä tunne oli tuttu, Se ei voinut estää virnistystä leviämästä kasvoilleen. Pikimmiten Se nousi ylös ja puki päälleen. Hän säilytti kaapissaan vieläkin Sen makuun sopivia vaatteita. Kuinka ystävällistä.
    Se istahti fyysiseen nojatuoliin. Nojatuoli ei teknisesti ottaen tuntunut sen aidommalta kuin mihin Se oli tottunut, mutta ajatuksen tasolla Se sai huomattavaa tyydytystä sen todellisuudesta. Se kohenteli asentoaan suurieleisesti ja huokaisi lopulta pitkään ja tyytyväisesti.
    Hetken vain nautittuaan olemisen sietämättömästä keveydestä Se käänsi katseensa kirjahyllyyn ja otti käteensä violettikantisen teoksen. Iain M. Postsin Fear of Chairs. Hän oli lukenut sen useita kertoja, jopa kyllästymiseen asti. Se selasi sitä kuitenkin hetken ennen kuin asetti kirjan takaisin paikalleen. Tänään on viskipäivä, ajatteli Se, nousi, kähvelsi Hänen pankkikortin lompakosta ja poistui asunnosta jäämättä ajattelemaan ovenkahvan materiaalia.

Tilataiteellinen olotila: Tilannekuvaus 3

Saateteksti: Noniin, nyt pitäisi alkaa jotain tapahtuakin. Ja valmiit kappaleet sen kun hupenevat, joskin tätä tahtia saan nuo seitsemän seuraavaa postattua ehkä vuoteen 2015 mennessä. Tosin kahden seuraavan jälkeen pitäisi vielä jostain joku täytekappale nykäistä. (To those who are privy: kirjoitin tämän aikanaan ensimmäisen ajan päätyttyä.)

--

Metaforan käsi irtautui Hänen kätensä ympäriltä. Metaforan keho irrottautui Hänen ympäriltään. Hän katseli, kuinka ohut silhuetti muuttui valoa vasten mustaksi, etääntyi ja lopulta katosi kokonaan johonkin kaupungin syliin. Aurinko paistoi kerrostalojen välistä matalalta kiiveten koko ajan korkeammalle niin kovin varmana itsestään ja siitä, että tänäänkin olisi uusi päivä. Oranssi valo sokaisi Hänet hetkeksi ikkunan heijastaessa säteitä Hänen silmiinsä.
    Hän laski pitelemänsä peilin käsistään ja kietoi sormensa toistensa ympärille yrittäen uudelleen luoda sen, kuinka Metaforan sormet olivat kerran kietoutuneet Hänen sormiensa ympärille. Yang ja yang. Tai yin ja yin.
    Hyytävä tuuli kulki talojen välistä saaden Hänet palelemaan. Hän nousi ja käveli auringon valossa, kunnes oli jälleen yö. Hän käveli myös yön läpi, kunnes oli aamu, ja aamun ja päivän ja illan ja yön läpi käveltyään Hän vihdoin oli kotonaan, kaatui sänkyyn ja vajosi väsyneeseen uneen.

Tilataiteellinen olotila: Dialogi 8

Saateteksti: Mä en osaa tänään kirjoittaa saatetekstiä. Mut tää oli alun perin ensimmäinen kappale lukua Jaakobin paini.

--

Vanha valtakunta oli sortunut jo vuosisatoja sitten. Jonkin ajanlaskun mukaan se sortuisi vasta muutaman vuoden kuluttua.
    - Lineaarinen aika on yliarvostettua.
- Tiedätkö, on välillä vähän häiritsevää, että kommentoit ajatuksiani ennen kuin sanon ne ääneen.
- Tiedätkö, on koko ajan vähän häiritsevää kuulla jonkun toisen ajatukset.
- Tiedätkö, sä olet aivan hirvittävä marttyyri. Lakkaa kiemurtelemasta itsesäälissäsi. Ennen et ollut yhtään noin kyyninen.
- Ennen en ollut elänyt viittätoista elämää ilman, että täytyi koko ajan kuulla joka ikinen päähänpistosi! Tiedätkö, mielesi ei ole yhtään niin jännä ja kiinnostava kuin miltä saat sen jostain syystä kuulostamaan niille, jotka kuulevat sen artikulaatiofiltterin tai tekstinkäsittelyohjelman läpi! Viimeisten sanojen kohdalla Sen ääni kasvoi miltei huudoksi ja Hän kuuli, kuinka Se paiskasi jotain seinään. Hän katsoi vaistomaisesti taakseen. Tietenkin kaikki oli kohdallaan.
- Susta on tullut niin katkera.
- Kenenhän syytä se on?
    Hän sulki suunsa. Kiistämätön fakta jälleen.
- Tiedät varmaan ettei tuo puhumisen lopettaminen auttanut mitään.
- Tiedän. Ei siihenkään ole mitenkään helppo tottua.

Tilataiteellinen olotila: Dialogi 7

Saateteksti: Tämä on tähän mennessä postatuista kappaleista ehdottomasti heikoin. Itse dialogissa ilmenee lisäksi plot hole, tai lievä inkonsistenssi, mutta en jotenkin saa tätä kirjoitettua uudestaan mitenkään... muuten. Olen myös aika varma, että tein ainakin yhden pilkkuvirheen. Sikäli mikäli joku muuten on tätä seurannut, on varmaan myös huomannut, että tämä jakautuu lukuihin. Tästä kappaleesta alkaa seitsemäs luku nimeltä "Jaakobin paini". Luvun nimen voi tarkistaa tunnisteista. Just sayin'. Joskus ideoin, että olisin laittanut luvun nimikin otsikkoon, mutta otsikosta olisi tullut niin pitkä ja olin jo aloittanut lukujen kuvailun niiden ns. sisällöllisen, joskin täysin mielivaltaisesti määräytyneen ryhmittelyn perusteella.

--

- Mitä mä teen sun kanssasi?
- Et mitään.
- Mutta ihmiset...
- Anna ihmisten olla.
- Miksi?
- Ei ne halua tietää tästä.
- Miten voit olla niin varma?
- Tämä maailma on rakennettu eri tavalla. Niiden maailma on rakennettu eri tavalla. Tämän maailman henkilöt saavat nimensä käsitteiden mukaan, mutta vaikka käsitteet ovat joskus tulkinnanvaraisia, niiden takana on aina vain yksi asia. Yksi. Kokonainen. Yksittäinen representaatio, joka ei salli pirstoutumista. Tämä maailma ei tule koskaan ymmärtämään mitä sä olet, tai mitä me olemme.
    Hän tiesi, että Se oli oikeassa. Hän nosti kätensä ylös painaakseen sen Sen kättä vasten, ja yllättyi, kun Se nosti myös kätensä. Kylmä pinta tuntui oudolta iholla, joka oli tottunut tuntemaan oikean läheisyyden ja lämpimän veren, joka sykki toisen maallisen muodon kalvon alla ollen fyysinen komplementti ensimmäiselle. Tämä tilanne ei voi pysyä tällaisena loputtomiin, Hän ajatteli, ja ajatus siitä, että sen ehkä täytyi, sai hänet surullisemmaksi kuin Sen juuri sanelema totuus.

Plastic Wrap

Saateteksti: Jee, blogini on katsottu yli 1024 kertaa! Kiitos! Tässäpä siis nopeasti kirjoitettu symboliruno (disclaimer: edellinen termi saattaa sisältää redundanssia) kiitokseksi kaikille, jotka jaksavat kahlata läpi ajoittaisten luovuudenpuuskieni aiheuttamien tuhojen.

--

Transparency.
Violent pornography.
Nemesis, mortal enemy.

"Not for children's play",
as they say.
Thematic appearence
in a poetic tragicomedy.

Points on a scoreboard.
Utilitarian honesty,
metadata
in tragicomedic poetry.

Tilataiteellinen olotila: Uni 2

Saateteksti: Olen alkanut epäillä, että tämä tarina on ihan pointless. Toissayönä valvoin aamuun asti editoimassa tämän edeltäjää, että saisin tähän jonkin kontekstin tai mitään järkeä, mutta koska kirjoitin sen 17-vuotiaana, ei joidenkin kohtien surkeus taida olla pelastettavissa. Lukiessani sitä hiffasin kuitenkin, etten ole kehittynyt yhtään. Kirjoittaminen on hauska harrastus, mutta olisi silti kiva jos olisi jonkinlaista taitoa. Huoh.

 --

Kuuma ja kostea, vain osittain valaistu. Lämpö aaltoili pieninä pyörteinä ja äänisignaali oli pelkkää kohinaa, ajatukset jäivät kesken.
    Hulluus oli kirjoitettu seinille. Hänen olemuksensa sykki supistellen pieneksi ja laajeten suureksi, värit leiskuivat näkökentän reunoilla, hengitys poltti keuhkoja. Hän yritti huutaa, mutta ainoa ääni mitä Hänestä tuli ulos oli matala ja leveä nauru, jonka tummanvioletit ja siniset säikeet kimpoilivat ilmassa huoneen seinistä ja nojatuolin reunoista. Hän piteli päätään ja korviaan saadakseen edes jonkin osan kauhusta loppumaan, mutta kun Hän teki sen, tulvi hänen kasvoilleen liejun ja mädän kalan ja ruumiiden haju. Kun Hän puristi lujempaa, kuuli hän rikinkatkussa aavistuksen palaneita höyheniä ja karvaa ja hiuksia. Nauru ei lakannut, Hän sulki silmänsä ja
    Se ravisti heidät hereille.
- Mmnh, Hän sanoi ja nojasi kyynärpäihinsä.
- Sä näit taas synestesiapainajaista, Se vastasi.
- Oliko se vain unta?
- Oli.
- Voisitpa halata mua.
- Tekisin sen jos voisin.
- Kiitos.
    Hän laskeutui takaisin makuulle ja sulki silmänsä. Se oli vain unta, Hän ajatteli, vaikka Hän tiesi, ja Sekin tiesi, etteivät he jakaneet enää unia.

Tilataiteellinen olotila: Dialogi 6

Saateteksti: Spämmitahtia, jotta voisin taas postata sitä mukaa kun kirjoitan. Ettei vain jäisi aikaa editoida ja korjailla ja miettiä vähän tekosiaan. Tässä ei ole edes mitään jännää kirjallista kikkailua. Olen huomannut, että tämä eroaa PLP:stä ainakin siinä, että Se-Hän-dialogien tapahtumaympäristöä kuvaillaan paljon vähemmän. Onko tämä hyvä vai huono? Pitäisikö kuvailla enemmän vai onko näin hyvä? Btw, viimeiset kaksi virkettä - see what I did there? See? See?!

--

- "Kahden ihmisen välinen kohtaaminen on kuin monimutkainen tanssi. Monen asian - kahden halun, tunnelman ja tilaisuuden - on kaikkien osuttava juuri oikeaan hetkeen, samaan hetkeen. Ja kun niin tapahtuu, se on kaunista, se on auringonpimennys; harvinainen luonnonilmiö, jonka olemassaolosta puhutaan hieman hämmästellen, ehkä kauhulla ja pelätenkin, ellei sitä ole itse kokenut. Kahden kehon kietoutuminen toistensa ympärille silkassa himon huumassa, estonsa menettäneinä ja puhtaasta kiimasta voimansa saaden on voimakkaimpia kokemuksia, joihin ihminen saattaa pienen elämänsä aikana ajautua."
    - Aika hirveää romantisointia. Kyllä kai sä tiedät ettei tuollaista ole olemassakaan, Se kommentoi Hänen viimeisintä yritystään olla romanttinen kirjailija.
- Totta kai, mutta ei lukija sitä välttämättä tiedä.
- Tyhmä lukija ei tiedä.
- Tai ehkä lukija haluaakin uppoutua johonkin kuvitteelliseen tunnelmaan?
- Lukiessaan fiktiota? Höpö höpö.
- Mistä lähtien sä olet ollut sarkastinen?
- Entä jos olenkin ollut sarkastinen aina, ja kaikki, mitä olen sanonut, on ollut sarkasmia?
- Sitten et ole ymmärtänyt sarkasmin ideaa.
- Mistä lähtien sinä olet ollut töykeä?
    Hän otti liuskan kirjoituskoneestaan, huokaisi ja toivoi, että jonain päivänä itse kokisi sen, mistä oli juuri niin täydellisen tekotaiteellisesti kirjoittanut. Kappale oli ehkä huono, mutta Hän oli silti osittain tyytyväinen, että oli kirjoittanut sen - olihan se saanut aikaan jos ei positiivisen niin ainakin positiivisemman keskustelun Sen kanssa kuin pitkään aikaan. Mutta se oli luultavasti ohimenevää. Paperi mytistyi nyrkissä nopeasti palloksi ja lensi päin paperikoria, siihen osuminen tai osumatta jääminen jääden ikuiseksi arvoitukseksi jälkipolville.

Tilataiteellinen olotila: Tilannekuvaus 2

Saateteksti: Spämmään nyt tämän pois alta että päästään asiaankin joskus. Tämän piti alun perin olla lähinnä lässynlää-filleri, mutta saatuani jonkin käsityksen siitä, mihin tarinaa liikutan, havaitsin, että itse asiassa tämä ja seuraava kappale asettavat myöhemmät kappaleet ihan tietynlaiseen kontekstiin.

--

Hän nojasi taaksepäin tuolissaan ja rusautti rystysiään. Metafora istui Hänen jaloissaan nojaten niitä vasten. Hän laski kätensä alas ja ne alkoivat tehdä hierovia liikkeitä Metaforan jäykillä hartioilla nopeasti rytmittyen soivan musiikin tahtiin. Se oli haikeaa, jopa surullista. Jousisoitinten äänikuviot saivat Hänet näkemään Metaforan kuin instrumenttina, ihmissellona, ja Hän oli sellisti. Hänen kätensä eksyivät hartioilta ja alkoivat tehdä polkuja Metaforan käsille, rinnalle ja kasvoille. Sydämen syke, hengityksen rytmi ja ihon toista ihoa vasten hieroma kitka muodostivat kappaleen toisensa perään. Hän upposi musiikkiinsa ja soitti Metaforasta kauniita, melankolisia säveliä.
    Musiikki oli lakannut, mutta Hän istui vielä hereillä. Hämärää huonetta valaisi vain hyvin heikko valo. Hän katseli elegantteja, mustan varjon lailla lakanoita vasten piirtyviä instrumenttinsa piirteitä varmana siitä, ettei koskaan ollut nähnyt kauniimpaa.

Tilataiteellinen olotila: Reflektio 4

Saateteksti: Status quo, jatkukoon siis Tilataiteellinen olotila siitä mihin syksyllä jäin. Jostain syystä en ole edes julkaissut, vaikka tekstiä on ollut kappaletolkulla vain istumassa. Ei ole huvittanut kirjoittaa tätä projektia, koska en ole halunnut projektoida siihen angstiani. Saa nähdä kauanko nyt jaksan.

--

Hän käveli pyörälleen yön pimeässä. Erehtyessään katsomaan ylös Hän havaitsi, että tähdet loistivat mitä kirkkaimmin kaupungin kaikesta valosaasteesta huolimatta. Hän otti tukevan asennon jaloillaan ja nojasi päänsä taakse. Parkkipaikan pienten puiden lehtien välistä avautui pimeä taivas pienine valopisteineen, ja ilmassa hiljalleen keinuva viileä loppukesän tuuli yritti ehkä hempeästi muistuttaa, että kohta olisi syksy, kohta lehdet putoaisivat, kohta maa olisi aamuisin huurteessa. Vaan mistä senkin tiesi, muistutti Hän itseään. Tuuli saattoi jopa yrittää pitää yllä illuusiota, ettei kesä ollut loppunut ollenkaan. Joka tapauksessa taivas oli tänä yönä kirkas, vaikkei ilma ollut kylmä.
    Hän muisteli satumaista ensimmäistä elämäänsä, ensimmäistä maailmaa, jossa oli ollut taikuutta. Yksisarviset olivat istuksineet suurten, vanhojen linnojen katonharjanteilla juoruilemassa yksisarvisten kielellään, ritarit olivat kulkeneet pääkaupungin katukiveyksiä miekat vöillään, ja Hän oli ollut oman kuningaskuntansa prinsessa. Tai prinsessakuntansa, koska Hänen kuningaskunnassaan ei ollut ollut kuningasta eikä kuningatarta. Ehkä valtakunta oli parempi sana. Nyt katoilla juoruilivat vain linnut, ja ritareiden sijaan kaduilla kulki liikemiehiä salkut käsissään. Kuinka hahmot, jotka olivat siinä maailmassa olleet niin taianomaisia, saattoivatkin nyt näyttää niin... arkisilta.
    Tämä miltei maaginen hetki sai Hänet tilapäisesti ikävöimään sitä ensimmäistä maailmaa, kunnes Hän havahtui ajattelunsa epäloogisuuteen. Siinä maailmassa taikaolennot ja prinssit olivat olleet arkisia. Miten hän kykeni pitämään salkkumiehiä ja rekkakuskeja ja muita tämän maailman asioita tylsinä, jos ei koskaan ollut tottunut niihin täysin tavallisina ilmiöinä? Ehkä jotkin asiat vain olivat universaalisti, tai jopa multiversaalisti, arkisempia kuin toiset.
    Hän katsoi kelloa matkapuhelimestaan, ja totesi tuijotelleensa taivasta ajatuksiinsa vaipuneena tarpeellisen pitkän ajan, että sitä saattoi pitää hyväksyttävänä, eikä pelkkänä poseeraamisena. Hän kääntyi, avasi pyöränsä lukon, nousi sen selkään ja ajoi arkiseen kotiinsa sitä reittiä, jolla oli paljon pitkiä alamäkiä, joista Se niin piti.

OtsiCCo.doc

Saateteksti: Vanha, vuodelta ennen nakkia ja kirvestä.

--

Kirjoitan tylsällä kynällä
kirkasta ja joustavaa tekstiä.
Paperina toimii vihko,
jonka kauppaan aikanaan jätin.
Valonani on sammunut kynttilä
ja istun jalattomalla tuolilla.
Pureskelen purkkaa suussani,
jonka syljin jo eilen pois huonona.
Kirjoitan rakkauskirjettä vaimolleni,
joka kuoli jo kuukausi sitten
ilman syytä sydänhalvaukseen,
mutta sille minä en itke!

Mitä tekisin sillä hynällä
jota en kerennyt keksiä?
Ostaako sillä lisko
ja karata markkinoille?
Ei tee tämä lause järkeä,
eikä siitä tule rakkauskirjettä.
Syön paperin ja sen uunissa poltan.
Poljen maahan ja isälleni annan
sen kauppakuitin, jonka kassalle unohdin.

Muusikko

Saateteksi: Kirjoitettu, kun maassa ei vielä ollut lunta. Eräs kaunis muusani olisi kovasti halunnut, että eräs runo olisi kirjoitettu hänestä. Kyllä minä sinustakin olen kirjoittanut, esimerkiksi tämän. Nimi on sanaleikki.

--

Olen esteetikko.
Ihailen kauneuttasi.
Olet klassinen jousisoitin käsieni alla,
olet sello.
Sormeni kulkevat pinnallasi hivellen ilmoille musiikkia
ei korville,
mutta aisteilleni,
jotka maailman kovan otteen turruttamina
nyt sinusta
löytävät, minkä kanssa resonoida.

H. I. N. T. T. A. R. I.

Saateteksti: Tässäpä jotain, mitä kirjoitin joskus syksyllä, mutten viitsinyt julkaista. Nyt kuitenkin muistin että mitä varten tätä eräänä päivänä kännissä korjailin ja hihittelin. Jos joku muistaa F.A.G.G.O.T.in, niin varmaan tajuu miksi. 8D Sen akronyymiä ei kukaan ratkaissut, koska tehtävähän on lähtökohtaisesti mahdoton jos ei huijaa katsomalla sitä runotiedostostani, mutta tarjoan oluen sille, joka saa tämän oikein.

--

Kesä loppui.
Universaali sinä-passiivi
soi korvissani.
Tuuli hyyti maiseman, puhalsi kunnaiden yli,
allani maailma oli kaunis,
ja kuva, jonka näin,
puhui kesästä
aina vain haipuvana,
savuna ilmassa,
kylminä laineina lammikon pinnalla,
aaltoina kiven reitillä,
aatteina, unina, kaukana.