Saateteksti: Nostalgisen fillerin aika!
Kun olin noin 12-vuotias, aloin kirjoittaa runoja. Tämä on ensimmäinen ns. oikea runoni. Muistan sen ulkoa. Se kertoo sodasta ja isänmaanrakkaudesta. Ensimmäiset säkeet ovat kielikuvia taistelun keskeltä, ukkonen ollen tykistön ääni ja "suudelmat" selkeästi kuvaus siitä, kuinka luodit penetroituvat ihmislihaan - kielikuva suudelmista vesisateessa kuvastaa sen yksittäisen kostean tapahtuman sulautumista siihen kaikkeen muuhun kosteuteen siinä ympärillä niin, ettei sitä erota.
Sotilas näkee vihollisarmeijan olevan voiton puolella ja maataan uhkaavan assimilaation vieraan vallan alle. Valo ja toivo ovat menneet myös häneltä itseltään; hän on haavoittunut kuolettavasti. Silti vielä nytkin, katsellessaan taivaalle maatessaan juoksuhaudassa vuotamassa kuiviin, hän rakastaa isänmaataan. Isänmaataan, jonka rakastaminen ja puolustaminen hänen elämänsä näin ennenaikaisesti päättivät.
(Kunpa voisin demonstroida tähän väliin tätä tekoteatraalista ilmettä, joka kasvoillani ylläolevan kirjoitin. Mä olin hei 12, ei silloin kukaan ole kovin profound kirjoittaessaan.)
--
Kuiskauksia ei-kenenkään-maalla.
Ukkosenjyrinää autiolla taivaalla.
Suudelmia vesisateessa.
Kaikki valo on mennyt -
pimeä on tulossa.
Kaikki toivo on mennyt -
vain tuska on jäljellä.
Ja minä.
Ja minun kanssani suuri rakkaus,
joka ei koskaan kuole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Go on... I dare you.