Pikku Kissa

Saateteksi: Kirjoitin pitkästä aikaa kokonaisen tekstin, joka ei ole runo, joten heti piti julkaista. Uppaan vaikka luonnos, koska en mä ikinä mitään tee valmÄH

---

Hänen nimensä oli Pikku Kissa, ja hänet oli tehty posliinista.

Kun löysin hänet, hän oli pieni ja orpo, ja aivan eksyksissä. Nähdessäni hänet ensimmäisen kerran hän välittömästi leimautui minuun, ja minä rakastuin. Otin hänet syliini, lupasin suojella kaikelta, mitä hän ikinä keksisi pelätä, ja annoin hänelle nimeksi Pikku Kissa.

Häntä oli kohdeltu kaltoin. Kuuntelin, kuinka hän hieman aikaa tunnettuamme kertoi minulle siihen mennessä vielä lyhyestä elämästään, ja sydämeni särkyi hieman. Pitelin häntä käsissäni ja kerroin, että hänet oli tehty posliinista, että hän oli pieni posliininukkeni, jonka säröt korjaisin. Pikku Kissa silitti naamiotani ja katsoi ylös minuun niillä suurilla silmillään, joissa näin surua ja hylkäämisen pelkoa, ja niiden alla loputtoman, pohjattoman uteliaisuuden ja elämänilon.

Pikku Kissa oli elämästään huolimatta miltei aina iloinen. Kuuntelin tuntikausia hänen pulputustaan asioista, joita hän oli nähnyt, kokenut ja kuvitellut, ja hän sai minut nauramaan. Illalla hän kävi syliini omistavin elkein, eikä antanut minun nousta ennen kuin tuli jälleen aamu. Enkä minä olisi siitä mihinkään lähtenyt.

Pikku Kissa kysyi joskus naamiostani. Hänen kätensä hyväili sen reunoja, kun käänsin pääni pois, enkä antanut hänen sitoa auki sen nauhoja. En tahtonut hänen näkevän sen alle. Ehkä ilman sitä en kykenisikään suojelemaan häntä, ja olinhan vannonut, että olisin hänelle vahva.

Hän ei ollut aamun eikä illan olento, vaan antoi minulle aina koko päivänsä. Kuljeksimme pitkin kesän katuja hassutellen, pomppien kiveltä toiselle, kiiveten aitojen yli. Syksyn pimeät yöt ottivat meidät syliinsä kuin rakastavaiset, kun istuimme kivellä valonamme vain savukkeiden pienet tulipäät. Talven tullen hidas lumi hiljalleen verhosi päämme, kun katsoimme katulamppuja ja niiden valossa tapahtuvaa tanssiesitystä.

Eräänä päivänä sinä keväänä hän tuli huoneeseeni väärällä hetkellä, näki minun kasvoni, ja minä ärähdin. Sanat, jotka tulivat suustani, kaikuivat huoneen tyhjillä seinillä vielä silloinkin, kun kuulin, kuinka posliini särkyi.

Yritin hyvittää tekoni. Yritin silittää pois rypyn, jonka olin luonut. Kun hän jälleen päästi minut lähelleen ja saatoin katsoa hänen silmiinsä, huomasin, että ne olivat muuttuneet. Niiden pohjalla olleen ilon oli työntänyt tieltään kyynisyys, eikä Pikku Kissa enää uskonut ihmisiin, eikä Pikku Kissa enää uskonut minuun. Hänen suurien lampiensa pinnoista näin itseni kylmän verhon takaa, ja minut valtasi suunnaton suru.

Minun Pikku Kissani ei enää ollut minun. Minusta oli tullut yksi Niistä, yksi heistä, joilta olin luvannut häntä suojella. Mikään määrä anteeksipyyntöjä ei enää toisi takaisin hänen luottavaista katsettaan, eikä mikään määrä liimaa voisi liimata yhteen niitä tuhansia palasia, joiksi olin hänet hajottanut. Katkerin sydämin erosin hänestä viimeisen kerran.

Vuosia myöhemmin näin Pikku Kissan kaupunkini kadulla, eikä hän ollut enää Pikku Kissa. En ensin tunnistanut häntä hänen naamionsa takaa.

Niin herkkä oli Pikku Kissa, sillä hänet oli tehty posliinista.