Rakkauskirje

Saateteksti: Okei, sarjatulipostausta, vaan menkööt. Tämä on osa yhtä (ajallisesti) pidemmäksi venynyttä kirjoitustani, jota aloin uudelleenstrukturoida tänään. En tiedä, tuleeko tähän ikinä jatkoa, joten postaan nyt vain mitä sain kasaan raavittua. Tämä ei sitten lällystä alusta huolimatta ole välttämättä täysin työturvallinen.

--

Illan muistot alkoivat kuin filminauha, täysissä väreissä, 24 ruutua sekunnissa. Koko iltapäivä oli lämmin kuvaus auringosta, sinisestä taivaasta ja ihmisistä musiikki ympärillään. Musiikin loppuessa aurinko alkoi laskea, yö lähestyä. Filmin sävy muuttui seepiaksi, ja ääniraita täyttyi naurusta. Kolme viinilasia kilisi yhteen, savukkeiden savut kietoutuivat toistensa ympärille.
    Maailman kadotessa pimeän verhoon katosi myös väri hiljalleen. Kohtauksista sai vielä selvää, juoni oli vielä koherentti. Nousuhumalan tasaantuessa tasaantui myös juoni tärkeisiin, maailmaa kovasti kiinnostaviin aiheisiin. Kukaan ei juonut liikaa, vaan ihan normaalisti, kuten aikuiset. Juuri oikean määrän nauttiakseen olostaan.
    Pimeässä, vasta löydetyn aikuisuuden hiljalleen valuessa kadoksiin, mielet jälleen hilpenivät.
    Taivaan pyöriessä aamua kohden video alkoi pätkiä. Kohtauksia puuttui, juoni hyppelehti, näkyvien mustavalkoisten osioiden välillä oli yhtä enemmän tyhjää. Jäljellä olevat klipit olivat hidastettuja, mutta mahdottomia pysäyttää, sillä niiden lipuessa ohitse ne jättivät jälkeensä jäljet, paloivat valkokankaalle. Lopulta oli vain Polaroid-kuvia nopeasti ohi kiitävistä tilanteista; kauniita, yksittäisiä, tuhannen sanan kertomuksia. Ja sitten pelkkää pimeää.

Seistessäni parvekkeella aurinko paistoi jo. Vedin savua keuhkoihini ja yritin sisäistää, mitä tunsin. Olinko päässyt yhtään pidemmälle oman pääni sisällä? Olinko edelleenkään varma, mihin olin menossa?
    Tietysti etsin maailmasta rakkautta. Hetkiä. Maailmani ei saanut jähmettyä paikoilleen. Mutta minä kulutin ihmisiä. Toivoin kuluttavani ihmiset loppuun ennen kuin he kuluttivat minut loppuun. Vain siten minulla voisi olla jonkinlainen yläote muihin. Itseeni.
    Olin saapunut jonkin tien päähän. En vain tiennyt, haarautuisiko se, vai oliko siinä vain mutka, jonka taakse en nähnyt. Katsoin, kuinka valonsäde vaelsi vieraiden kasvojesi yli, kuten laulussa. Kylmän vartalosi yli. Tuo täytyisi siivota.
    Vajaalla kapasiteetilla unen puutteen ja alkoholin riittävyyden vuoksi toimivat aivoni yrittivät kiertää itseään kellonajan ympärille, mutta epäonnistuivat. Nykyhetki tuntui sumulta. Nykyhetki oli illuusio, joka valui keinotekoisen ajanlaskun läpi kuin lämmin vesi, jäähtyen virratessaan kauemmaksi.
    Olin menettänyt itseni, ajattelin vielä, ennen kuin suljin oven ja aloin laskeutua portaita. Joku muu saisi hoitaa siivoamisen.

Ajelehdin selälläni matollani, joka oli kova ja sininen meditaation meri, ja mietin tuota päivää ihan lähimenneisyydessäni. Oliko se ollut se päivä, kun synnyin jälleen uudelleen? Vai oliko jotain vain mennyt sisälläni lopullisesti rikki? Tunsin olevani eri ihminen kuin vain muutama kuukausi sitten, muutamia viikkoja sitten. Se ihminen olisi nähnyt minut rikkinäisenä, avun tarpeessa. Mutta ne tummat silmät, jotka minua tänään katsoivat peilistä, eivät välittäneet sellaisista ajatuksista.
    Olinko aina ollut tällainen? Oliko jo niin kaukaiselta tuntuva minäni ollut vain naamio, jonka olin asettanut kasvoilleni peittääkseni sen pimeyden, joka sisälläni koko ajan nakersi, vaatien vapautta?
    Mitä väliä sillä lopulta oli? Ennen olin ollut siellä, nyt olin tässä. Matkalla oli enemmän merkitystä kuin määränpäällä, sanottiin, mutta olinko minä edes määränpäässä? Oliko minulla määränpää? Olin laiva avomerellä, vihdoin irrotettuna laituristaan, etsien rajuilmaa, haastetta, jota vastaan seilata; myrskyä, jonka suurissa, vihaisissa aalloissa keinua ja taistella pysyäkseen pinnalla.
    Näinkö jo pilviä taivaanrannassa?

Olin menettänyt itseni jo kauan sitten. Välillä heräsin kaipaamaan vanhaa minääni, vaikka yritinkin uskotella itselleni, etten tarvinnut sitä persoonaa, joka minusta olisi pitänyt tulla. Se rauhallinen ja yhtenäinen oloni oli kuitenkin vain tyyntä myrskyn edellä. Tunsin merkit. Ensin menettäisin kontrollin, sitten ajautuisin nopeasti hurmokselliseen paheeseen, kunnes räjähtäisin miljooniksi pieniksi sirpaleiksi, jotka joutuisin jälleen keräämään ja liimaamaan yhteen aivan uudeksi minäksi.
    Kontrollini oli jo hyvää vauhtia lipsumassa. Olin yrittänyt joskus estää sen katoamisen kokonaan, mutten kyennyt muistamaan yhtään onnistunutta yritystä. Syksyn pimeät yöt olivat oivaa omaksuttavaa sisäisen maailmani synkkyydelle, ja ennen kuin huomaisinkaan, tuijottaisin sitä jälleen silmästä silmään. Jokin jännittynyt sykähteli jo nyt kylkiluideni alla, raskas kruunu painoi kulmiani kurttuun. Mieleni täytti ajoittain silmitön raivo jotain näkymätöntä kohtaan, jotain käsitteellistä, ruumiitonta, mutta silti niin selvästi läsnäolevaa.
    Ehkä olisin tarvinnut pysyvyyttä kontrolloidakseni sen. Ehkä olisin tarvinnut vain rutiinia. Mutta tunsin jo, kuinka se jokin raskaampi sisälläni otti ohjat käsiinsä. Se hillitsi kaaokseni, suitsi vihani, ja keskitti koko sekavuuden määrätietoiseksi voimaksi, panssariksi ympärilleni ja polttoaineeksi sisälleni. Haluttomana taistelemaan annoin otteeni herpaantua. En tiennyt, oliko se parempi vaihtoehto, mutta ainakin se oli jotain uutta.

Naurahdin sen kaulan ihoa vasten, kun laskin käteni sen olkapäälle. Liu'utin sormenpäitäni hiljaa eteenpäin, rinnan yli ja vatsan päälle. Pehmeän, pehmeän vatsan, miten sillä saattoikin olla niin pehmeä vatsa? Liu'utin nyt kieleni kimmoisan, pyöreän rinnan yli, kunnes kohtasin oman käteni.
    Sen katse oli jo vähän sumea, melkein anova. Hymyilin ja jatkoin niiden ihoalueiden tutkimista, joilla en ollut vielä vaeltanut. Täydellinen, maidonvalkea suomalainen talvi-iho. Sanoja ei tarvittu. Sen sanat olivat jo loppuneet, eikä se ollut päästänyt ääntäkään koko sinä aikana, kun olin kartoittanut katseellani ja kosketuksellani sen maallisen majan koreita muotoja.
    Kun kosketin uudestaan, se värähti välineeni alla. Hento kuin pintaraapaisu, mutta päättäväinen kuin kirurgin käsi oli minun käteni, ja jätti jälkeensä punaisen polun, joka jatkoi matkaansa vielä terän erottua ihosta. Katselin samettisen pehmeän vanan valumista yli tuon äidinmaidonlämpimän pinnan ja ihailin vielä hetken, ennen kuin kosketin uudestaan.
    Se värähti tällä kertaa enemmän, mutta ei pyristellyt. Ehkä se tiesi, että oli ansainnut tämän. Se oli sen syntymälahja, kykenemättömyys tuottaa muille ihmisille muuta kuin hetken huumaa ja loputonta tuskaa. Metallinen kylmä pinta teki vielä yhden viillon, joka mielestäni oli turhankin armollinen, mutta kuitenkin tarpeeksi elegantti, että saatoin sen kautta antaa vapauden sille kauneudelle, jonka se piilotti tuon täydellisen ihonsa ja käärmeenmielensä alle. Katselin, kuinka punainen sametti värjäsi sen sammuvat kasvot. Elämä valui vielä pitkin sen ruhoa aiemmista, pienemmistä, yhtä tarkkaan harkituista viilloista sen vatsalla yli sen rintojen ja yhtyi lopulta kaulassa jokeen, joka taas yhtyi sen hiuksia pitkin lattialle hiljaa muodostuvaan mereen.
    Pyyhin teräni puhtaaksi ja kävelin pois. Ehkä se oli tiennyt, ettei huutamisesta olisi mitään hyötyä. Tai ehkä se ei ollut pystynyt, koska olin katkaissut sen äänihuulet.

Tarpeeni rakentua ihmiseksi ei koskaan ollut ollut niin pieni. En halunnut olla osa sitä hulluutta, joka ajoi niin monet tuohon pateettiseen elämään, jota ne kutsuivat aikuisuudeksi. En tahtonut alistaa itseäni niiden standardien ja määritelmien alle, en tahtonut ottaa vastuuta.
    Tahdoin olla hölmö ja nuori. Tahdoin juoda viinaa aamukymmeneen. Tahdoin ripustaa nuoria tyttöjä jaloistaan kattoon, kiduttaa ja lopulta teurastaa ne.

Kesän katoavaisuus oli kirjoitettu auringon hiipuvaan valoon, joka loisti pilvien takaa. Veden ääni ja tuoksu hukkui vastarannan musiikkiin ja tupakansavuun, mutta jos oikein pinnisti, saattoi kuulla jo syystuulen. Helteet olivat ohi, ja nyt oli edessä enää se tuskallinen odotus ennen kuin ensimmäiset lehdet kellastuisivat ja hengitys huuruaisi aamulla.
    Jos hulluudelle pitäisi antaa metafora luonnosta, se olisi tämä hetki. Nämä päivät, kun tietää syksyn olevan tulossa ja yrittää tiivistää lopun kesän pieneen pakettiin, kietoa sen muistoihin ja haudata johonkin sisälleen, mutta johon tekee kipeitä raitoja pelkkä yrittämisen tiedostaminen. Kuinka voi nauttia jostain, jos tietää menettävänsä sen minä hetkenä hyvänsä? Kuinka siitä voisi yrittää olla nauttimatta?

Näin unta, jossa en enää tiennyt, minne elämäni oli menossa. Kun piirtelin sormillani kuvioita kasvoihisi, en ymmärtänyt, mitä ne tarkoittivat. Sormeni jättämät sinisenhohtoiset, tummat kaaret ja kiemurat rajasivat kulmaluusi ja ympäröivät silmäsi. Jäljittelin huultesi muotoa. Jäljet olivat jonkinlainen taika, jonkinlainen koodi, jonka ratkaistuani osaisin taas eteenpäin, seuraavaa haastetta kohti.
    Herätessäni en saanut kuvaasi mielestäni. Kuinka koko vartalosi olikin sen yhden viivan muodostaman kuvion peitossa, kuin avaimena minulle. Se yritti esittää olevansa portti ja vastaus, kuin väittäen, että jossain sisälläni vielä kysyin ja etsin tietä ulos. Pudistin mielikuvan päästäni ja nousin ylös.

Viilsin auki valtimon. Nyt ei ollut enää aikaa leikkiä. Vein kieleni veriselle joelle, joka avatusta suonesta virtasi, ja imin sen elämän itseeni. Minkä voiman saatoinkaan saada siitä, että otin toisen voiman kokonaan pois! Hiljaa se lipui alaspäin noina punaisina vanoina painovoiman keskusta kohti, hitaasti se himmeni noissa silmissä, jotka katsoivat kiintopisteensä täysin kadottaneina. Se oli ollut likainen, mutta nyt se oli puhdas. Olin itse pessyt sen, kylvettänyt, kuin viimeisenä voiteluna, olisin ajatellut, jos olisin kokenut itseni jonkinlaiseksi menetettyjen messiaaksi.
    En minä pelastusta kenellekään tarjonnut. Vain vapautusta. Enkä minä vapauttanut niitä. Ne olivat symboleita omalle vapaudelleni. Joskus, kun olin ollut heikko, olin viiltänyt itseäni, yrittänyt vapauttaa itseni siitä tuskasta ja pimeydestä, joiden kuvittelin ympäröivän minut. Se oli joka kerta ollut yhtä tyhjän kanssa, ja nyt tiesin, miksi. Ei minua pimeys ympäröinyt. Minä olin pimeys.
    Menin kotiini, peseydyin ja söin iltapalan. Mitähän huomenna tekisin.

Istuin sinua vastapäätä. Kaikkien enemmän tai vähemmän laiskat katseet olivat suuntautuneet huoneen etuosassa hourivan opetushenkilön puheisiin. Yritin keskittyä, mutta univajeen heikentämät ajatukseni harhailivat milloin ulos ikkunasta, milloin tuijottamaan muistiinpanojani. Tein kaikkeni ollakseni tuijottamatta. Olit tänään niin kaunis.
    Housusi kiilsivät. Millaistahan kangasta ne ovat, huomasin miettiväni ja kuvittelevani, miltä tuntuisi liu'uttaa kättään niitä pitkin. Väsymyksestään kipeä käteni teki hitaan, hyväilevän liikkeen, ennen kuin sain sen pysäytettyä. Oliko tämä ensimmäinen tunti tuskaisen pitkää lukuvuotta, jolloin motivaationi osallistua luennoille olisi marginaalisesti suurempi kuin motivaationi jäädä kotiin nukkumaan?
    Huomasin ottaneeni kuitenkin aika tehokkaasti muistiinpanoja. Miltähän hiuksesi tuntuisivat käteni alla? Paitasi painautuisi käteni ja rintasi väliin, avaisin napin...
    Keskity, ajattelin. Abstrahoi pois epäolennaiset kiiltävät housut. Mieleni abstrahoi ne pois päältäsi. Käänsin pääni. Luennoitsija oli täydessä vauhdissa. Tänään opin jotain, päätin, enkä enää katsonut sinuun. Miltähän tuo paita näyttäisi makuuhuoneeni lattialla?

- Mitä sä oikein haluat musta?
    Mitä siihen olisi vastannut? Senkö, mitä sinusta juuri silloin halusin? Olla lähelläsi, suudella, kuljettaa käsiäni ihosi joka sentillä. Hyväillä kasvojasi, kunnes otsallasi ei enää olisi ryppyjä - sivellä leukaasi, kunnes sen muoto olisi palanut sormenpäihini. Vai pidemmän päälle? Haluan tutustua sinuun, tuntea sinut läpikotaisin. Osata odottaa, mitä aiot seuraavaksi sanoa. Kyllästyä.
    Koska sitähän ihmisiin tutustuminen oli. Ihmiseen tottuu ajan myötä. Tulee tarve löytää jotain tuoretta, jotain uutta, jotta senkin voisi tehdä itselleen tutuksi, analysoida pieniin osasiin, pureskella niistä kaiken maun ja sylkeä ulos. Sitten, kun se on kadottanut uutuudenviehätyksensä, ja edessä on vain arki, on löydettävä uusi ihminen.
    Sanoit myöhemmin, että asioista on hyvä nauttia, koska jokainen kerta voi olla viimeinen. Et luultavasti tiennyt, mutta minä nautin jo silloin. Poltin kasvosi piirteet verkkokalvoilleni, äänesi kuviot tärykalvoilleni, jotta voisin aina muistaa, miltä tunnuit juuri siinä. Piirsin mieleeni kartan ihostasi.
- Haluan kyllästyä suhun.

- Miksi minä?
    Naurahdin. Ei se ollut tyhmä kysymys, olin vain kuullut sen niin usein ennenkin, joskin hieman eri kontekstissa. En joutunut miettimään vastaustani, sillä olin kysynyt sen kysymyksen itseltäni jo. Miksi sinä?
- Ihmisissä minua vetää puoleensa tietynlainen romantiikka. Ihmisellä on oltava hahmoa, luonnetta, joka näkyy myös ulospäin. Kaikkihan me lopulta olemme hyvin tavallisia, mutta kuinka erotamme itsemme niistä muista tavallisista, kuinka tuomme sen ilmi, se on se mikä minua sinussa vetää puoleensa.
- Eli pelkästään ulkoiset syyt. Eikös tuo ole nykyään aika pinnallista?
- Pinnallista on olla myöntämättä, että ihmiset ovat pinnallisia. Me arvotamme itsemme ja toisemme ulkoisten piirteiden perusteella. Emme me juuri koskaan edes näe sen syvemmälle, ja miksi edes pitäisi? Kaikki ulkopuolisten observoitavissa oleva kiinnostava kuitenkin tapahtuu pinnalla, sillä ihmisen sisäinen maailma on jo määritelmällisesti muun maailman ulottumattomissa. Sitä, mitä ei voi havaita, ei voi arvottaa.
    Vilkaisin vaivihkaa profiiliasi. Olin alkanut epäillä, että huomasit katseeni lievän epätoivoisuuden kyllä, mutten juuri välittänyt. Ihmiset ovat pinnallisia.
- Eikö ihminen sitten voi kokea viehtymystä sisäisen maailman ulos näkyviä vivahteita kohden? Niitä, jotka tulee läpi käytöksessä, puheessa ja luonteenpiirteissä?
- Ei.
- Ehkäpä sä vaan et osaa.
- Ehkäpä sun mutsillas on kiertolaisia.
    Ähkäisit, nousit ylös ja kävelit pois. Keskustelumme olivat viime aikoina tuntuneet menevän tähän malliin useammin kuin harvemmin. Kontrolli, josta olin niin tiukasti pitänyt kiinni, tuntui jälleen luisuvan käsistäni ja lipuvan ulottumattomiin. Suljin silmäni ja henkäisin. Avatessani ne näin vielä selkäsi, kun nostit kätesi ja pysäytit bussin. Ei tänään.

Huusin. Paiskasin instrumenttini seinään, johon se jäi värähtelemään oman yhtäkkisesti huvenneen liikevoimansa ansiosta. Karjuin jokaisen pakanajumalan nimen, jonka mieleeni onnistuin saamaan. En voinut uskoa sitä. Se oli viimeinkin tapahtunut.
    Impotenssi.
    Minulle.
    Ei toki seksuaalinen impotenssi, mutta se ei olekaan tärkein aspekti elämää sellaiselle, jonka suurin halu ei ole elämässä vaan sen ottamisessa. Olin epäonnistunut. Kymmeniä kertoja en ollut epäonnistunut, mutta tänään olin. Kaivoin pullon kaapista ja turrutin hermojani sen sisällöllä. Kaadoin lasin puolitäyteen, istuin alas ja mietin, mikä oli muuttunut.
    Paljastumisen vaaraa ei ollut. Edes jännitys, jonka olisin siitä saanut, että olisin tullut huolimattomaksi ja sen takia epäonnistunut, olisi tuntunut paremmalta kuin se, etten ollut kyennyt toimimaan. Olin vaaninut, kuten aina vaanin, ja lähestynyt, kuten aina lähestyn, mutta sitten olin vain kävellyt pois.
    Heitin lasin seinään ja kirosin vielä. Sinäkö tämän teit?