Leiriprovokaatio

Saateteksti: Kaivelin jotain vanhojani, ja löysin tämän tällaisen runon, joka on #Lair_of_chaos-inspiroitunut. Ihan järkyttävähän tämä on osittain, mutta julkaisen viihdearvon vuoksi. Uushomot ei tajuu.

--

Tänään lakkasin ajattelemasta.
Käänsin silmäni pilviin ja tunsin sen.
Elämäsi tunkeutui minuun,
ryöppysi sisääni jokaisesta solustani
ja jokaisesta hengenvedostani,
otti tukea jokaisesta ajatuksesta
ja jokaisesta sydämenlyönnistä.

Laskin katseeni takaisin maahan ja polvistuin.
Suutelin sen pintaan leiriprovokaation,
halasin puihin halkeamia
ja tunkeuduin niistä sisään
jokaisella solullani
ja jokaisella ajatuksellani.
Sitten lakkasin ajattelemasta.

Tilataiteellinen olotila: Reflektio 2

Saateteksi: Koska viikonloppu menee näemmä kosteissa merkeissä, mutta haluan päästä postaamaan jo pian jännempiä kappaleita, niin tässäpä seuraavan luvun ensimmäinen pois alta. Nyt tämä kappale ei ole yhden virkkeen mittainen.

Tilataiteellista olotilaa voidaan varmaan pitää jonkinlaisena improna (koska pitää jotenkin perustella näennäinen koherentin juonen puuttuminen) tai hetkikertomuksena. Lupaan, että pääasiallinen juoni kehittyy kyllä ajan myötä, mutta formaatti ei salli tässä vaiheessa liian suorasukaista naamaan hieromista. Toivon, että koko matkalta tulee myös ns. täytekappaleita, joiden toivon jonkin verran syventävän näitä 2D-hahmoja. Viimeksi kun samanlaisen projektin suoritin, puolessa välissä saatuani juonesta kiinni muuttui myös koko tekstin rakenne.

Tässä vaiheessa tuntuu siltä, että sidon tämän juonen sen aiemman projektin juoneen, että saan kehitettyä hienon, metaforisen kasvutarinan ja  palkittua lukijoitani jollain tavalla. Se tosin riippuu aivan siitä, kuinka editoitavissa kyseinen aiempi tuotos on, sillä kirjoitin sen 17-vuotiaana ja se on suurelta osin #Lair_of_chaos-fanfictionia, mutta jotta tämän juonen ymmärtäisi, olisi minun postattava myös sitten se aiempi projekti.

(Pieni kuriositeetti: tunnisteissa/tageissa näkyy luvun nimi. Tästä voi päätellä, milloin luku päättyy ja toinen alkaa. Ne yrittävät olla jokseenkin kuvaavia.)

--

Hän oli istunut hämärässä huoneessa tuijotellen ikkunaa. Pitkät hiukset olivat kietoneet Hänen olkapäänsä itseensä. Ne olivat kasvaneet takaisin, Hän oli huomannut ajatella, sitten sen, kun ne oli leikattu, elinikiä sitten. Yöpaidan musta pinta oli kiillellyt katulampun valossa, ja Hän oli puristanut polviaan rintojaan vasten.
    Täältä oli päästävä pois. Olisi aloitettava uusi elämä, otettava uusi nimi. Niin monta elämää elettyään Hän ei enää ollut tiennyt, olisiko millään enää tarjottavanaan mitään uutta. Voisiko Hän enää koskaan tuntea samalla tavalla, yhtä intensiivisesti, kuin oli tuntenut jo niin monta kertaa?
    Mikä hirvittävä klisee, Hän oli ajatellut välittömästi. Totta kai elämässä olisi uusia kokemuksia. Elämässä oli aina uusia kokemuksia, ei ollut kahta samanlaista. Ja heti sen ajateltuaan Hän oli tuntenut sen saman jännityksen, jonka oli tuntenut ensimmäistä kertaa monta nimeä sitten. Kyllä, vielä Hän jaksaisi ainakin yhden elämän.
    Ikkunaan oli yllättäen ilmestynyt uutta tekstiä. Hän oli vapauttanut kätensä, ja kuvainnollisesti astunut uuteen elämäänsä, johon konkreettisesti astuminen Häntä oli pelottanut vielä hetki sitten. Pieni elinikä sitten.

Tilataiteellinen olotila: Uni 1

Saateteksti: Tämä projekti alkaa varmaan vihdoin mennä johonkin suuntaan, joskaan en ole varma, että se on aivan selvää vielä tästä kappaleesta. Mitä pidätte?

--

Unen maisema oli tänä yönä kovin sumuinen. Hän katseli ympärilleen näennäisessä tyhjyydessä yrittäen löytää edes jotain virikettä, mutta epäonnistuttuaan Hän huokaisi ja istui alas. Ilmeisesti tällä unitilalla oli sentään jonkinlainen pohja. Hän mietti, mitä tässä Hänen mielensä kolkassa oli ennen ollut. Varmasti siinä oli joskus ollut jotain. Hän oli erottavinaan kaukaisuudessa katkenneen salon, muttei voinut olla varma, eikä Hän viitsinyt lähteä tarkistamaan.
    Vaaleanpunainen pilvi materialisoitui yllättäen Hänen näkökenttäänsä.
- HÄN HÄN HÄN HÄN ULIULI, se sanoi.
- MITÄ? Pilven päällä näytti istuvan jonkinlainen tonttu, tai mahdollisesti irlantilainen maahinen. Hän tunnisti maahisen kasvot kyllä, mutta konteksti oli niin absurdi, ettei Hän halunnut uskoa sen olevan se, keneksi Hän sitä luuli.
- Mikä helvetti sinä olet? Hän kysyi.
- Kyllä sä tiedät. Olen ystäväsi unirepresentaatio, reflektio hänen olemuksestaan, kuten sinä sen näet.
- En minä representoi unissani oikeita ihmisiä.
- Nyt representoit.
    Maahisen näköinen katseli ympärilleen.
- Aika tyhjän oloinen unitila sulla.
- Itse olet tyhjän oloinen. Mene pois.
- Enkä mene. Jään tänne. Vaaleanpunainen pilvi alkoi yllättäen laajeta vallaten sumuisen unitilan, saeten ja peittäen koko maiseman Hänen näkyvistään. Kun se jälleen hälveni ja kutistui hullunkurisen kulkuneuvon kokoiseksi pilveksi maahisen alle, Hän näki yläpuolellaan kirkkaansinisen taivaan, jolla paistoi aurinko. Keväinen tuuli puhalsi kevyesti Hänen hiuksiaan, ja lintujen laulu kantautui Hänen korviinsa lähelle materialisoituneesta metsästä.
    Ehkä sana "materialisoitua" ei ole aivan korrekti ilmaisu unitilassa, Hän ajatteli, mutta unohti pian sen ajatuspolun tilan edellisen sisällön palautuessa yllättäen rysähtäen Hänen mieleensä. Täällä oli ollut ennenkin metsä. Täällä oli ollut niitty, ja joki, ja sininen taivas. Hetken Hän pelkäsi muiston pilaavan maiseman itseltään, mutta huomasi yllätyksekseen, että samankaltaisuudestaan huolimatta tämä maisema oli vain miellyttävä. Sen rakenne oli pehmeä, kuin hattaraa. Hän silitti alleen ilmestynyttä nurmipeittoa.
    - Päätit sitten uudelleensisustaa pääni.
- Niin tein. Mitä pidät? Hän mietti hetken vastaustaan, mutta päätti jättää loukkaukset myöhemmäksi.
- Ihan kiva. Tulit sitten jäädäksesi?
- Näin ajattelin.
- Onko sulla jokin funktio?
- Totta kai. Olen reflektioväline, mutta sen lisäksi olen myös jumala. Kaikki, mitä sanon, on totta. Olen paras.
- Taidat olla itserakkauden jumala.
- Ja koppavuuden!
    Hän huokaisi jälleen ja kaatui selälleen nurmelle. Ehkä tämä oli hyvä. Ainakin se oli uutta.

Tilataiteellinen olotila: Dialogi 4

Saateteksti: Wohoo, 512 sivun katselukertaa! Jee! Kiitos vaan kaikille lukeneille! Tässä lisää Tilataiteellista olotilaa, jonka päällä olen istunut vain siksi, etten tiedä miten päättää luku Silmukka.

--

Hän harjasi hiuksiaan. Prinsessat vetivät harjan hiustensa läpi sata kertaa. Hän veti viisi kertaa ja asetti harjan pöydälle eteensä.
    -Aina, kun opimme jotain uutta, muutumme. Kun käsittelemme mielessämme uusia konsepteja, sekä tietoinen että tiedostamaton osa prosessoinnistamme löytää ja muodostaa uusia yhteyksiä, joka heijastuu uutena tapana ajatella asioita. Jos kieltäytyy oppimasta, kieltäytyy kehittymästä.
- Hurraa, hieno päätelmä, ota tästä Nobelin palkinto.
- Onko sun aina oltava noin negatiivinen?
- On.
- Miksi?
- Että kehittyisit.
- Entä jos en halua kehittyä?
- Mitä juuri äsken sanoit?
- Niin, mutta entä jos haluan kehittyä positiivisen palautteen enkä negatiivisen jurnuttamisen avulla? Ei itsereflektiossa ole mitään järkeä, jos oletat, että sanon ääneen jotain sellaista, mitä et vielä tiennyt. Totta kai kaikki on sinulle vanhoja uutisia.
    Se oli kerrankin hiljaa. Hän tiesi vihdoin saaneensa yhden sulan hattuunsa. Se oli ollut ärtynyt aina siitä asti, kun... No, niin, olisi kuka tahansa, Hän ajatteli, ja päätti antaa Sille anteeksi Sen ärtyisyyden.
    Se katsoi alas käsiinsä. Hän käänsi katseensa ja laski peilipöydän kannen alas.

F. A. G. G. O. T.

Saateteksti: Olen tänään luovalla tuulella, joten päätin leikkiä mitalla. Se, joka arvaa, mille sanoille runon nimi seisoo, saa keksin.

--

Horrifying thought, again
embedded in a structure.
Malformed shout of sinful sound,
agitating, thumping loud,
travelling throughout the bone,
obsoletely scrabbling free.
Longing for fulfillment too
abysmal, yet ever true
gongs of whisper in my ears
nagging, deeming, damning! Such
I will ever long for, hence
all the blood, it never ends.

Tilataiteellinen olotila: Dialogi 3

Saateteksti: Noniin, tässä vähän fanserviceä aloitteleville ajattelijoille. Kokeneemmat varmaan löytävätkin virhepäätelmiä aika helposti, mutta tasostasi huolimatta varmasti, rakas lukija, haluat tuoda oman mielipiteesi esille. Fiktiotahan tämä on, ja dialogissa esiintyvät päättelyvirheet voin aina kuitata sillä, ettei hahmo tiedä kaikkea, mutta olisi silti hauska tietää, mikäli näette tässä jotain aivan selkeitä virheitä. En esimerkiksi tunne viittaamiani aiheita kovin hyvin, joten jos tunnet ne paremmin, auta nälkätaiteilijaa ja kerro se. Älä ujostele!

--

Hän kietoutui Metaforan ympärille ja puristi hellästi.
    - Uskotko, että tällä kaikella on jokin tarkoitus? Että kokemukset, joita koemme, valmistavat meitä aina seuraaviin kokemuksiin, ja että matkamme on jollain tasolla ennalta määrätty - että meidän on määrä olla jossain tietyssä paikassa tiettyyn aikaan, ja tätä varten meidän on valmistauduttava kokemalla asioita, jotka koemme, ja näkemällä asioita, jotka näemme. Ehkä voimme jopa päätyä samaan paikkaan montaa eri tietä, mutta olemme kuitenkin menossa sinne. Tai ehkä on monia paikkoja, joissa meidän on tarkoitus olla ja tehdä asioita, jotta muut voivat jatkaa matkaansa ja toteuttaa oman tarkoituksensa.
- En usko.
- Miksi et? Entä jos universumi on deterministinen? Kaiken, mikä tapahtuu, jokaisen atomin liikkeen, on määrännyt se, miten aineet ovat lähteneet liikkeelle alkuräjähdyksessä. Mikään ei olisi voinut mennä mitenkään muuten. Kuten jos tekee täysin samoissa olosuhteissa kaksi täysin samanlaista koetta, tulos on täysin samanlainen kummassakin.
- Sillä ei ole merkitystä. Vaikka universumi olisi deterministinen, emme voisi tietää sitä. Emme voisi ennustaa tulevaa, sillä mallintaaksemme tämän universumin täydellisesti, meidän olisi kyettävä mallintamaan siihen myös se simulaatio, jonka sisällä myös olisi simulaatio, ja niin edelleen. Tämä ääretön rekursio olisi voitava mallintaa äärellisessä tilassa.
- Eli meidän näkökulmastamme kaikki on sattumaa, vapaata tahtoa ja valintoja?
- Niin.
- Mutta universumin ulkopuolelta tarkasteltuna tekomme ja menemisemme ovat silti ennustettavissa, mikäli jokaisen atomin sijainti jossain ajan pisteessä voidaan laskea äärellisessä ajassa. Laplacen demoni.
- Heisenbergin epätarkkuusperiaatteen mukaan esimerkiksi hiukkasen paikkaa ja liikemäärää ei voida tietää samanaikaisesti. Mikäli voimme tietää vain hiukkasen paikan jollain tietyllä hetkellä, emme voi tietää, missä se on seuraavalla hetkellä, kun emme tiedä kuinka lujaa se sinne menee.
- Mutta entä jos ottaa kaksi mittausta?
- Ei se auta. Koko oletus perustuu siihen, että mitä tämän ulkopuolella on, ei vaikuta siihen, mitä tämän sisäpuolella on. Sitähän taas ei täältä sisäpuolelta voi tietää.
- No ei kyllä voi tietää sitäkään, onko siellä joku mittaamassa.
- Ei niin.
- Äh. Koko kysymys on siis turha.
    Hän käänsi kylkeään ja vaihtoi asentoa. Metafora kietoutui Hänen ympärilleen ja puristi tiukasti.

Päivien välissä

Saateteksti: Runoajatuksia livenä! Laadusta en tällä kertaa edes valehtele vastaavani.

--

Mitä eilen puhuttiin
ei jättänyt minua rauhaan.
Luulit, että kavahtaisin sinua,
vaan kavahdin itseäni,
kun sinä olet niin kaunis
ja minä niin rikki.

Onko vielä huominen, kysyn,
ja pelosta täristen,
millisekunnit valovuosien kuiluja,
odotan, kunnes vastaat.

Eilisen jälkeen
katsoin taakseni,
ja siitä tiesin olevani mennyttä miestä.

Tilataiteellinen olotila: Reflektio 1

Saateteksti: Tässä lienee sitten ensimmäisen luvun päättävä kappale. Mukana hatunnosto niille nokkelimmillepokkelimmille, jotka ovat lukeneet erään toisen pitkän kirjoitukseni ja tunnistivat tyylin ja hahmot. Tästä osasta tuli kyllä vähän kökkö, kun en saanut alkuperäistä toistoideaa toimimaan, mutta epäilemättä tämäkin projekti tulee muuttamaan muotoaan sen verran usein, että lopullinen muoto hahmottuu sitten ajan kanssa, kun tiedän tarkemmin mitä kaikkea haluan tässä vaiheessa sanoa.

--

Hän peitti kasvonsa käsillään ja kääntyi peilipöytäänsä kohti.
    - Ihminen ei ole tietoinen eläin. Ainakaan suurimman osan ajasta. Puolitietoisessa tilassa silmät ummessa vaellamme sosiaalisten verkkojen läpi kuvitellen seuraavamme jotain karttaa, kun todellisuudessa vain katsoessamme taaksepäin näemme kuvion, jonka perustelemme itsellemme määrätietoisuudeksi. Silmämme ovat auki vain, kun katsomme taaksemme, ja suljemme ne taas, kun käännymme ympäri.
    Jotenkin tähän oli taas tultu. Hän laski kätensä kasvojensa edestä ja tuijotti Sitä peilistä. Elinikä sitten he olivat olleet erotetut, viimein. Mutta jotenkin tähän oli taas tultu. Oli vuosi 2012, eikä enää voinut sanoa, missä Hän päättyi ja Se alkoi. Ehkä heidän kohtalonsa oli olla ristiriitojen kimera, Hän ajatteli Sen vihreiden silmien katsoessa synkkänä Häneen. Millaista olisi olla vanki jonkun toisen kehossa, Hän ei kyennyt edes kuvittelemaan. Sen sijaan Hän tiesi vallan mainiosti, miten raastavaa oli elää sisällään jotain, mikä ei häneen kuulunut.
    Hän ei muistanut, kuinka tähän oli tultu. Joskus he olivat kulkeneet nimillä, sen jälkeen toisilla nimillä, ja jälleen kolmansilla ja niin edelleen, kunnes Hän ei enää jaksanut muistaa niistä yhtäkään, ja aika muodosti silmukan kiertyen itsensä ympärille ja alkaen alusta, tai siitä mihin se omasta mielestään oli jäänyt ennen status quon särkymistä. Alussa oli vielä ollut prinsessa Lieto, mutta nyt se nimi tuntui typerältä. Alussa oli ollut myös Lundo, ja Se oli yhä Lundo Hänelle.
    Hän ei muistanut, kuinka tähän oli tultu. Mutta Hän muisti sen, kun kipu lakkasi.

Tilataiteellinen olotila: Dialogi 2

Saateteksti: Koska nämä ekat ovat lojuneet ns. pöytälaatikossa jo tovin, postaan nämä pois alta, sitten unohdan koko homman kuukausiksi.

-- 

Hän nousi ylös. Yö oli liian kuuma, liian hiostava, jotta todellinen lepo olisi ollut mahdollista. Useiden tuntien yritykset olivat jättäneet Hänen päänsä siihen tilaan, jossa se ei itse ymmärrä olevansa täysin tolaltaan ja sekaisin. Hän kömpi pienen pöydän eteen ja otti käsiinsä peilin. Takanaan Hän näki Sen heijastuksena nojatuolin syvänteessä.
    -Trollaukset ovat Internetin unia. Kollektiivimieli uneksii valveilla ollessaan tapahtumaketjuja, jotka eivät jälkikäteen tarkasteltuna vaikuta mahdollisilta. Assosiaatiot pomppivat mielettöminä asiasta toiseen, mutta vain kaikkein selkeimmin ajattelevat huomaavat epäkoherentit yksityiskohdat, koskettavat seinää ja katsovat kelloa, laskevat sormiaan. Muut mielet nukkuvat, ja ehkä myöhemmin kyseenalaistavat näkemänsä, kun selkeät ovat sanoneet, että tämä on trolli, tämä on unta. Valheet ovat sosiaalisia unia.
    - Sepä oli syvällistä, sanoi Se pienen tauon jälkeen. Se nosti oikean jalkansa vasemman polvensa päälle ja alkoi taputtaa hitaasti, kasvoillaan kyllästynyt ilme.
- Kiitos kritiikistä. Hän laski peilin alas ja painui takaisin sänkyyn, peiton alle, näkemään valheita.

Rakkauskirje

Saateteksti: Okei, sarjatulipostausta, vaan menkööt. Tämä on osa yhtä (ajallisesti) pidemmäksi venynyttä kirjoitustani, jota aloin uudelleenstrukturoida tänään. En tiedä, tuleeko tähän ikinä jatkoa, joten postaan nyt vain mitä sain kasaan raavittua. Tämä ei sitten lällystä alusta huolimatta ole välttämättä täysin työturvallinen.

--

Illan muistot alkoivat kuin filminauha, täysissä väreissä, 24 ruutua sekunnissa. Koko iltapäivä oli lämmin kuvaus auringosta, sinisestä taivaasta ja ihmisistä musiikki ympärillään. Musiikin loppuessa aurinko alkoi laskea, yö lähestyä. Filmin sävy muuttui seepiaksi, ja ääniraita täyttyi naurusta. Kolme viinilasia kilisi yhteen, savukkeiden savut kietoutuivat toistensa ympärille.
    Maailman kadotessa pimeän verhoon katosi myös väri hiljalleen. Kohtauksista sai vielä selvää, juoni oli vielä koherentti. Nousuhumalan tasaantuessa tasaantui myös juoni tärkeisiin, maailmaa kovasti kiinnostaviin aiheisiin. Kukaan ei juonut liikaa, vaan ihan normaalisti, kuten aikuiset. Juuri oikean määrän nauttiakseen olostaan.
    Pimeässä, vasta löydetyn aikuisuuden hiljalleen valuessa kadoksiin, mielet jälleen hilpenivät.
    Taivaan pyöriessä aamua kohden video alkoi pätkiä. Kohtauksia puuttui, juoni hyppelehti, näkyvien mustavalkoisten osioiden välillä oli yhtä enemmän tyhjää. Jäljellä olevat klipit olivat hidastettuja, mutta mahdottomia pysäyttää, sillä niiden lipuessa ohitse ne jättivät jälkeensä jäljet, paloivat valkokankaalle. Lopulta oli vain Polaroid-kuvia nopeasti ohi kiitävistä tilanteista; kauniita, yksittäisiä, tuhannen sanan kertomuksia. Ja sitten pelkkää pimeää.

Seistessäni parvekkeella aurinko paistoi jo. Vedin savua keuhkoihini ja yritin sisäistää, mitä tunsin. Olinko päässyt yhtään pidemmälle oman pääni sisällä? Olinko edelleenkään varma, mihin olin menossa?
    Tietysti etsin maailmasta rakkautta. Hetkiä. Maailmani ei saanut jähmettyä paikoilleen. Mutta minä kulutin ihmisiä. Toivoin kuluttavani ihmiset loppuun ennen kuin he kuluttivat minut loppuun. Vain siten minulla voisi olla jonkinlainen yläote muihin. Itseeni.
    Olin saapunut jonkin tien päähän. En vain tiennyt, haarautuisiko se, vai oliko siinä vain mutka, jonka taakse en nähnyt. Katsoin, kuinka valonsäde vaelsi vieraiden kasvojesi yli, kuten laulussa. Kylmän vartalosi yli. Tuo täytyisi siivota.
    Vajaalla kapasiteetilla unen puutteen ja alkoholin riittävyyden vuoksi toimivat aivoni yrittivät kiertää itseään kellonajan ympärille, mutta epäonnistuivat. Nykyhetki tuntui sumulta. Nykyhetki oli illuusio, joka valui keinotekoisen ajanlaskun läpi kuin lämmin vesi, jäähtyen virratessaan kauemmaksi.
    Olin menettänyt itseni, ajattelin vielä, ennen kuin suljin oven ja aloin laskeutua portaita. Joku muu saisi hoitaa siivoamisen.

Ajelehdin selälläni matollani, joka oli kova ja sininen meditaation meri, ja mietin tuota päivää ihan lähimenneisyydessäni. Oliko se ollut se päivä, kun synnyin jälleen uudelleen? Vai oliko jotain vain mennyt sisälläni lopullisesti rikki? Tunsin olevani eri ihminen kuin vain muutama kuukausi sitten, muutamia viikkoja sitten. Se ihminen olisi nähnyt minut rikkinäisenä, avun tarpeessa. Mutta ne tummat silmät, jotka minua tänään katsoivat peilistä, eivät välittäneet sellaisista ajatuksista.
    Olinko aina ollut tällainen? Oliko jo niin kaukaiselta tuntuva minäni ollut vain naamio, jonka olin asettanut kasvoilleni peittääkseni sen pimeyden, joka sisälläni koko ajan nakersi, vaatien vapautta?
    Mitä väliä sillä lopulta oli? Ennen olin ollut siellä, nyt olin tässä. Matkalla oli enemmän merkitystä kuin määränpäällä, sanottiin, mutta olinko minä edes määränpäässä? Oliko minulla määränpää? Olin laiva avomerellä, vihdoin irrotettuna laituristaan, etsien rajuilmaa, haastetta, jota vastaan seilata; myrskyä, jonka suurissa, vihaisissa aalloissa keinua ja taistella pysyäkseen pinnalla.
    Näinkö jo pilviä taivaanrannassa?

Olin menettänyt itseni jo kauan sitten. Välillä heräsin kaipaamaan vanhaa minääni, vaikka yritinkin uskotella itselleni, etten tarvinnut sitä persoonaa, joka minusta olisi pitänyt tulla. Se rauhallinen ja yhtenäinen oloni oli kuitenkin vain tyyntä myrskyn edellä. Tunsin merkit. Ensin menettäisin kontrollin, sitten ajautuisin nopeasti hurmokselliseen paheeseen, kunnes räjähtäisin miljooniksi pieniksi sirpaleiksi, jotka joutuisin jälleen keräämään ja liimaamaan yhteen aivan uudeksi minäksi.
    Kontrollini oli jo hyvää vauhtia lipsumassa. Olin yrittänyt joskus estää sen katoamisen kokonaan, mutten kyennyt muistamaan yhtään onnistunutta yritystä. Syksyn pimeät yöt olivat oivaa omaksuttavaa sisäisen maailmani synkkyydelle, ja ennen kuin huomaisinkaan, tuijottaisin sitä jälleen silmästä silmään. Jokin jännittynyt sykähteli jo nyt kylkiluideni alla, raskas kruunu painoi kulmiani kurttuun. Mieleni täytti ajoittain silmitön raivo jotain näkymätöntä kohtaan, jotain käsitteellistä, ruumiitonta, mutta silti niin selvästi läsnäolevaa.
    Ehkä olisin tarvinnut pysyvyyttä kontrolloidakseni sen. Ehkä olisin tarvinnut vain rutiinia. Mutta tunsin jo, kuinka se jokin raskaampi sisälläni otti ohjat käsiinsä. Se hillitsi kaaokseni, suitsi vihani, ja keskitti koko sekavuuden määrätietoiseksi voimaksi, panssariksi ympärilleni ja polttoaineeksi sisälleni. Haluttomana taistelemaan annoin otteeni herpaantua. En tiennyt, oliko se parempi vaihtoehto, mutta ainakin se oli jotain uutta.

Naurahdin sen kaulan ihoa vasten, kun laskin käteni sen olkapäälle. Liu'utin sormenpäitäni hiljaa eteenpäin, rinnan yli ja vatsan päälle. Pehmeän, pehmeän vatsan, miten sillä saattoikin olla niin pehmeä vatsa? Liu'utin nyt kieleni kimmoisan, pyöreän rinnan yli, kunnes kohtasin oman käteni.
    Sen katse oli jo vähän sumea, melkein anova. Hymyilin ja jatkoin niiden ihoalueiden tutkimista, joilla en ollut vielä vaeltanut. Täydellinen, maidonvalkea suomalainen talvi-iho. Sanoja ei tarvittu. Sen sanat olivat jo loppuneet, eikä se ollut päästänyt ääntäkään koko sinä aikana, kun olin kartoittanut katseellani ja kosketuksellani sen maallisen majan koreita muotoja.
    Kun kosketin uudestaan, se värähti välineeni alla. Hento kuin pintaraapaisu, mutta päättäväinen kuin kirurgin käsi oli minun käteni, ja jätti jälkeensä punaisen polun, joka jatkoi matkaansa vielä terän erottua ihosta. Katselin samettisen pehmeän vanan valumista yli tuon äidinmaidonlämpimän pinnan ja ihailin vielä hetken, ennen kuin kosketin uudestaan.
    Se värähti tällä kertaa enemmän, mutta ei pyristellyt. Ehkä se tiesi, että oli ansainnut tämän. Se oli sen syntymälahja, kykenemättömyys tuottaa muille ihmisille muuta kuin hetken huumaa ja loputonta tuskaa. Metallinen kylmä pinta teki vielä yhden viillon, joka mielestäni oli turhankin armollinen, mutta kuitenkin tarpeeksi elegantti, että saatoin sen kautta antaa vapauden sille kauneudelle, jonka se piilotti tuon täydellisen ihonsa ja käärmeenmielensä alle. Katselin, kuinka punainen sametti värjäsi sen sammuvat kasvot. Elämä valui vielä pitkin sen ruhoa aiemmista, pienemmistä, yhtä tarkkaan harkituista viilloista sen vatsalla yli sen rintojen ja yhtyi lopulta kaulassa jokeen, joka taas yhtyi sen hiuksia pitkin lattialle hiljaa muodostuvaan mereen.
    Pyyhin teräni puhtaaksi ja kävelin pois. Ehkä se oli tiennyt, ettei huutamisesta olisi mitään hyötyä. Tai ehkä se ei ollut pystynyt, koska olin katkaissut sen äänihuulet.

Tarpeeni rakentua ihmiseksi ei koskaan ollut ollut niin pieni. En halunnut olla osa sitä hulluutta, joka ajoi niin monet tuohon pateettiseen elämään, jota ne kutsuivat aikuisuudeksi. En tahtonut alistaa itseäni niiden standardien ja määritelmien alle, en tahtonut ottaa vastuuta.
    Tahdoin olla hölmö ja nuori. Tahdoin juoda viinaa aamukymmeneen. Tahdoin ripustaa nuoria tyttöjä jaloistaan kattoon, kiduttaa ja lopulta teurastaa ne.

Kesän katoavaisuus oli kirjoitettu auringon hiipuvaan valoon, joka loisti pilvien takaa. Veden ääni ja tuoksu hukkui vastarannan musiikkiin ja tupakansavuun, mutta jos oikein pinnisti, saattoi kuulla jo syystuulen. Helteet olivat ohi, ja nyt oli edessä enää se tuskallinen odotus ennen kuin ensimmäiset lehdet kellastuisivat ja hengitys huuruaisi aamulla.
    Jos hulluudelle pitäisi antaa metafora luonnosta, se olisi tämä hetki. Nämä päivät, kun tietää syksyn olevan tulossa ja yrittää tiivistää lopun kesän pieneen pakettiin, kietoa sen muistoihin ja haudata johonkin sisälleen, mutta johon tekee kipeitä raitoja pelkkä yrittämisen tiedostaminen. Kuinka voi nauttia jostain, jos tietää menettävänsä sen minä hetkenä hyvänsä? Kuinka siitä voisi yrittää olla nauttimatta?

Näin unta, jossa en enää tiennyt, minne elämäni oli menossa. Kun piirtelin sormillani kuvioita kasvoihisi, en ymmärtänyt, mitä ne tarkoittivat. Sormeni jättämät sinisenhohtoiset, tummat kaaret ja kiemurat rajasivat kulmaluusi ja ympäröivät silmäsi. Jäljittelin huultesi muotoa. Jäljet olivat jonkinlainen taika, jonkinlainen koodi, jonka ratkaistuani osaisin taas eteenpäin, seuraavaa haastetta kohti.
    Herätessäni en saanut kuvaasi mielestäni. Kuinka koko vartalosi olikin sen yhden viivan muodostaman kuvion peitossa, kuin avaimena minulle. Se yritti esittää olevansa portti ja vastaus, kuin väittäen, että jossain sisälläni vielä kysyin ja etsin tietä ulos. Pudistin mielikuvan päästäni ja nousin ylös.

Viilsin auki valtimon. Nyt ei ollut enää aikaa leikkiä. Vein kieleni veriselle joelle, joka avatusta suonesta virtasi, ja imin sen elämän itseeni. Minkä voiman saatoinkaan saada siitä, että otin toisen voiman kokonaan pois! Hiljaa se lipui alaspäin noina punaisina vanoina painovoiman keskusta kohti, hitaasti se himmeni noissa silmissä, jotka katsoivat kiintopisteensä täysin kadottaneina. Se oli ollut likainen, mutta nyt se oli puhdas. Olin itse pessyt sen, kylvettänyt, kuin viimeisenä voiteluna, olisin ajatellut, jos olisin kokenut itseni jonkinlaiseksi menetettyjen messiaaksi.
    En minä pelastusta kenellekään tarjonnut. Vain vapautusta. Enkä minä vapauttanut niitä. Ne olivat symboleita omalle vapaudelleni. Joskus, kun olin ollut heikko, olin viiltänyt itseäni, yrittänyt vapauttaa itseni siitä tuskasta ja pimeydestä, joiden kuvittelin ympäröivän minut. Se oli joka kerta ollut yhtä tyhjän kanssa, ja nyt tiesin, miksi. Ei minua pimeys ympäröinyt. Minä olin pimeys.
    Menin kotiini, peseydyin ja söin iltapalan. Mitähän huomenna tekisin.

Istuin sinua vastapäätä. Kaikkien enemmän tai vähemmän laiskat katseet olivat suuntautuneet huoneen etuosassa hourivan opetushenkilön puheisiin. Yritin keskittyä, mutta univajeen heikentämät ajatukseni harhailivat milloin ulos ikkunasta, milloin tuijottamaan muistiinpanojani. Tein kaikkeni ollakseni tuijottamatta. Olit tänään niin kaunis.
    Housusi kiilsivät. Millaistahan kangasta ne ovat, huomasin miettiväni ja kuvittelevani, miltä tuntuisi liu'uttaa kättään niitä pitkin. Väsymyksestään kipeä käteni teki hitaan, hyväilevän liikkeen, ennen kuin sain sen pysäytettyä. Oliko tämä ensimmäinen tunti tuskaisen pitkää lukuvuotta, jolloin motivaationi osallistua luennoille olisi marginaalisesti suurempi kuin motivaationi jäädä kotiin nukkumaan?
    Huomasin ottaneeni kuitenkin aika tehokkaasti muistiinpanoja. Miltähän hiuksesi tuntuisivat käteni alla? Paitasi painautuisi käteni ja rintasi väliin, avaisin napin...
    Keskity, ajattelin. Abstrahoi pois epäolennaiset kiiltävät housut. Mieleni abstrahoi ne pois päältäsi. Käänsin pääni. Luennoitsija oli täydessä vauhdissa. Tänään opin jotain, päätin, enkä enää katsonut sinuun. Miltähän tuo paita näyttäisi makuuhuoneeni lattialla?

- Mitä sä oikein haluat musta?
    Mitä siihen olisi vastannut? Senkö, mitä sinusta juuri silloin halusin? Olla lähelläsi, suudella, kuljettaa käsiäni ihosi joka sentillä. Hyväillä kasvojasi, kunnes otsallasi ei enää olisi ryppyjä - sivellä leukaasi, kunnes sen muoto olisi palanut sormenpäihini. Vai pidemmän päälle? Haluan tutustua sinuun, tuntea sinut läpikotaisin. Osata odottaa, mitä aiot seuraavaksi sanoa. Kyllästyä.
    Koska sitähän ihmisiin tutustuminen oli. Ihmiseen tottuu ajan myötä. Tulee tarve löytää jotain tuoretta, jotain uutta, jotta senkin voisi tehdä itselleen tutuksi, analysoida pieniin osasiin, pureskella niistä kaiken maun ja sylkeä ulos. Sitten, kun se on kadottanut uutuudenviehätyksensä, ja edessä on vain arki, on löydettävä uusi ihminen.
    Sanoit myöhemmin, että asioista on hyvä nauttia, koska jokainen kerta voi olla viimeinen. Et luultavasti tiennyt, mutta minä nautin jo silloin. Poltin kasvosi piirteet verkkokalvoilleni, äänesi kuviot tärykalvoilleni, jotta voisin aina muistaa, miltä tunnuit juuri siinä. Piirsin mieleeni kartan ihostasi.
- Haluan kyllästyä suhun.

- Miksi minä?
    Naurahdin. Ei se ollut tyhmä kysymys, olin vain kuullut sen niin usein ennenkin, joskin hieman eri kontekstissa. En joutunut miettimään vastaustani, sillä olin kysynyt sen kysymyksen itseltäni jo. Miksi sinä?
- Ihmisissä minua vetää puoleensa tietynlainen romantiikka. Ihmisellä on oltava hahmoa, luonnetta, joka näkyy myös ulospäin. Kaikkihan me lopulta olemme hyvin tavallisia, mutta kuinka erotamme itsemme niistä muista tavallisista, kuinka tuomme sen ilmi, se on se mikä minua sinussa vetää puoleensa.
- Eli pelkästään ulkoiset syyt. Eikös tuo ole nykyään aika pinnallista?
- Pinnallista on olla myöntämättä, että ihmiset ovat pinnallisia. Me arvotamme itsemme ja toisemme ulkoisten piirteiden perusteella. Emme me juuri koskaan edes näe sen syvemmälle, ja miksi edes pitäisi? Kaikki ulkopuolisten observoitavissa oleva kiinnostava kuitenkin tapahtuu pinnalla, sillä ihmisen sisäinen maailma on jo määritelmällisesti muun maailman ulottumattomissa. Sitä, mitä ei voi havaita, ei voi arvottaa.
    Vilkaisin vaivihkaa profiiliasi. Olin alkanut epäillä, että huomasit katseeni lievän epätoivoisuuden kyllä, mutten juuri välittänyt. Ihmiset ovat pinnallisia.
- Eikö ihminen sitten voi kokea viehtymystä sisäisen maailman ulos näkyviä vivahteita kohden? Niitä, jotka tulee läpi käytöksessä, puheessa ja luonteenpiirteissä?
- Ei.
- Ehkäpä sä vaan et osaa.
- Ehkäpä sun mutsillas on kiertolaisia.
    Ähkäisit, nousit ylös ja kävelit pois. Keskustelumme olivat viime aikoina tuntuneet menevän tähän malliin useammin kuin harvemmin. Kontrolli, josta olin niin tiukasti pitänyt kiinni, tuntui jälleen luisuvan käsistäni ja lipuvan ulottumattomiin. Suljin silmäni ja henkäisin. Avatessani ne näin vielä selkäsi, kun nostit kätesi ja pysäytit bussin. Ei tänään.

Huusin. Paiskasin instrumenttini seinään, johon se jäi värähtelemään oman yhtäkkisesti huvenneen liikevoimansa ansiosta. Karjuin jokaisen pakanajumalan nimen, jonka mieleeni onnistuin saamaan. En voinut uskoa sitä. Se oli viimeinkin tapahtunut.
    Impotenssi.
    Minulle.
    Ei toki seksuaalinen impotenssi, mutta se ei olekaan tärkein aspekti elämää sellaiselle, jonka suurin halu ei ole elämässä vaan sen ottamisessa. Olin epäonnistunut. Kymmeniä kertoja en ollut epäonnistunut, mutta tänään olin. Kaivoin pullon kaapista ja turrutin hermojani sen sisällöllä. Kaadoin lasin puolitäyteen, istuin alas ja mietin, mikä oli muuttunut.
    Paljastumisen vaaraa ei ollut. Edes jännitys, jonka olisin siitä saanut, että olisin tullut huolimattomaksi ja sen takia epäonnistunut, olisi tuntunut paremmalta kuin se, etten ollut kyennyt toimimaan. Olin vaaninut, kuten aina vaanin, ja lähestynyt, kuten aina lähestyn, mutta sitten olin vain kävellyt pois.
    Heitin lasin seinään ja kirosin vielä. Sinäkö tämän teit?

Tilataiteellinen olotila: Dialogi 1

Saateteksti: Jooh elikkäs uusi pidempi projekti, toivottavasti. Nämä alkaa aina samalla tavalla. Juonta on luultavasti luvassa siinä vaiheessa, kun pääsen johonkin puolivälin tienoille. "Tilataiteellinen olotila" on työnimi, joten jos tätä blogia joku aktiivisemminkin seuraa, älkää kiintykö siihen liikaa. Tosin niinpä oli työnimi PLP:kin...

--

Hän istui suihkun alla poseeraten taiteellisesti.
    - Ihmiset eivät enää lue. Ne katsovat elokuvia, ne kuuntelevat musiikkia, ne eivät lue runoja eivätkä ne lue kirjoja. Ne haluavat, että kokemus pakkosyötetään niille ilman, että niillä on kontrollia lopettaa se, mikäli eivät siitä pidä. Kukaan ei halua ottaa vastuuta. Ne vierittävät vastuun nautinnostaan koneille. Vastuuttomuuden sukupolvi.
- Otatkohan tämän nyt liian raskaasti.
- Enkä ota. Ihmiset ovat aina viihtyneet sitä paremmin, mitä vähemmän niiden on tarvinnut omista asioistaan päättää. Kaikki nautinto on parempaa, jos joku muu kontrolloi sen annostelua. Kun joku hölmö keksii, että haluaa itse aina tehdä kaiken, hän nopeasti kyllästyy, eikä enää saa nautintoa mistään, mutta toiselle kontrollin antaminen ei enää tunnu oikealta vaihtoehdolta. Vastavuoroisuus kuolee. Kenelläkään ei ole kivaa.
- Äsken vielä olit kontrollin pois antamista vastaan.
- Äh. Nämä on hankalia asioita.
    Hän vaihtoi asentoa ja arveli, että mikäli joku voyeuristi olisi asentanut piilokameran Hänen kylpyhuoneeseensa vakoillakseen tätä alastomuutta, kyseinen voyeuristi olisi melko pian lakannut katselemasta. Vainoharhaisena Hän muutti asentonsa synkän pohdiskelevaksi.

Eilen

Saateteksti: Ei mulla tälle oikeastaan ole mitään perusteluja. Taisi olla jälleen kerran myöhäiseksi venynyt pussikaljakiertue, kun tulin aamupäivästä kotiin nukkumaan oltuani koko edellisen illan nestedieetillä, ja junassa kuvittelin olevani luova.

--

Olemukseni eilisillan tähteet,
iholla jonkun toisen tuoksu.
Kiedottu savuun, vaiennettu nauruun
muisto,
suussa alkoholin vaikutuksen jälkimaku.

Vielä en voi nukahtaa,
ikkunassa tuttujen maisemien vilinä.