Plastic Wrap

Saateteksti: Jee, blogini on katsottu yli 1024 kertaa! Kiitos! Tässäpä siis nopeasti kirjoitettu symboliruno (disclaimer: edellinen termi saattaa sisältää redundanssia) kiitokseksi kaikille, jotka jaksavat kahlata läpi ajoittaisten luovuudenpuuskieni aiheuttamien tuhojen.

--

Transparency.
Violent pornography.
Nemesis, mortal enemy.

"Not for children's play",
as they say.
Thematic appearence
in a poetic tragicomedy.

Points on a scoreboard.
Utilitarian honesty,
metadata
in tragicomedic poetry.

Tilataiteellinen olotila: Uni 2

Saateteksti: Olen alkanut epäillä, että tämä tarina on ihan pointless. Toissayönä valvoin aamuun asti editoimassa tämän edeltäjää, että saisin tähän jonkin kontekstin tai mitään järkeä, mutta koska kirjoitin sen 17-vuotiaana, ei joidenkin kohtien surkeus taida olla pelastettavissa. Lukiessani sitä hiffasin kuitenkin, etten ole kehittynyt yhtään. Kirjoittaminen on hauska harrastus, mutta olisi silti kiva jos olisi jonkinlaista taitoa. Huoh.

 --

Kuuma ja kostea, vain osittain valaistu. Lämpö aaltoili pieninä pyörteinä ja äänisignaali oli pelkkää kohinaa, ajatukset jäivät kesken.
    Hulluus oli kirjoitettu seinille. Hänen olemuksensa sykki supistellen pieneksi ja laajeten suureksi, värit leiskuivat näkökentän reunoilla, hengitys poltti keuhkoja. Hän yritti huutaa, mutta ainoa ääni mitä Hänestä tuli ulos oli matala ja leveä nauru, jonka tummanvioletit ja siniset säikeet kimpoilivat ilmassa huoneen seinistä ja nojatuolin reunoista. Hän piteli päätään ja korviaan saadakseen edes jonkin osan kauhusta loppumaan, mutta kun Hän teki sen, tulvi hänen kasvoilleen liejun ja mädän kalan ja ruumiiden haju. Kun Hän puristi lujempaa, kuuli hän rikinkatkussa aavistuksen palaneita höyheniä ja karvaa ja hiuksia. Nauru ei lakannut, Hän sulki silmänsä ja
    Se ravisti heidät hereille.
- Mmnh, Hän sanoi ja nojasi kyynärpäihinsä.
- Sä näit taas synestesiapainajaista, Se vastasi.
- Oliko se vain unta?
- Oli.
- Voisitpa halata mua.
- Tekisin sen jos voisin.
- Kiitos.
    Hän laskeutui takaisin makuulle ja sulki silmänsä. Se oli vain unta, Hän ajatteli, vaikka Hän tiesi, ja Sekin tiesi, etteivät he jakaneet enää unia.

Tilataiteellinen olotila: Dialogi 6

Saateteksti: Spämmitahtia, jotta voisin taas postata sitä mukaa kun kirjoitan. Ettei vain jäisi aikaa editoida ja korjailla ja miettiä vähän tekosiaan. Tässä ei ole edes mitään jännää kirjallista kikkailua. Olen huomannut, että tämä eroaa PLP:stä ainakin siinä, että Se-Hän-dialogien tapahtumaympäristöä kuvaillaan paljon vähemmän. Onko tämä hyvä vai huono? Pitäisikö kuvailla enemmän vai onko näin hyvä? Btw, viimeiset kaksi virkettä - see what I did there? See? See?!

--

- "Kahden ihmisen välinen kohtaaminen on kuin monimutkainen tanssi. Monen asian - kahden halun, tunnelman ja tilaisuuden - on kaikkien osuttava juuri oikeaan hetkeen, samaan hetkeen. Ja kun niin tapahtuu, se on kaunista, se on auringonpimennys; harvinainen luonnonilmiö, jonka olemassaolosta puhutaan hieman hämmästellen, ehkä kauhulla ja pelätenkin, ellei sitä ole itse kokenut. Kahden kehon kietoutuminen toistensa ympärille silkassa himon huumassa, estonsa menettäneinä ja puhtaasta kiimasta voimansa saaden on voimakkaimpia kokemuksia, joihin ihminen saattaa pienen elämänsä aikana ajautua."
    - Aika hirveää romantisointia. Kyllä kai sä tiedät ettei tuollaista ole olemassakaan, Se kommentoi Hänen viimeisintä yritystään olla romanttinen kirjailija.
- Totta kai, mutta ei lukija sitä välttämättä tiedä.
- Tyhmä lukija ei tiedä.
- Tai ehkä lukija haluaakin uppoutua johonkin kuvitteelliseen tunnelmaan?
- Lukiessaan fiktiota? Höpö höpö.
- Mistä lähtien sä olet ollut sarkastinen?
- Entä jos olenkin ollut sarkastinen aina, ja kaikki, mitä olen sanonut, on ollut sarkasmia?
- Sitten et ole ymmärtänyt sarkasmin ideaa.
- Mistä lähtien sinä olet ollut töykeä?
    Hän otti liuskan kirjoituskoneestaan, huokaisi ja toivoi, että jonain päivänä itse kokisi sen, mistä oli juuri niin täydellisen tekotaiteellisesti kirjoittanut. Kappale oli ehkä huono, mutta Hän oli silti osittain tyytyväinen, että oli kirjoittanut sen - olihan se saanut aikaan jos ei positiivisen niin ainakin positiivisemman keskustelun Sen kanssa kuin pitkään aikaan. Mutta se oli luultavasti ohimenevää. Paperi mytistyi nyrkissä nopeasti palloksi ja lensi päin paperikoria, siihen osuminen tai osumatta jääminen jääden ikuiseksi arvoitukseksi jälkipolville.

Tilataiteellinen olotila: Tilannekuvaus 2

Saateteksti: Spämmään nyt tämän pois alta että päästään asiaankin joskus. Tämän piti alun perin olla lähinnä lässynlää-filleri, mutta saatuani jonkin käsityksen siitä, mihin tarinaa liikutan, havaitsin, että itse asiassa tämä ja seuraava kappale asettavat myöhemmät kappaleet ihan tietynlaiseen kontekstiin.

--

Hän nojasi taaksepäin tuolissaan ja rusautti rystysiään. Metafora istui Hänen jaloissaan nojaten niitä vasten. Hän laski kätensä alas ja ne alkoivat tehdä hierovia liikkeitä Metaforan jäykillä hartioilla nopeasti rytmittyen soivan musiikin tahtiin. Se oli haikeaa, jopa surullista. Jousisoitinten äänikuviot saivat Hänet näkemään Metaforan kuin instrumenttina, ihmissellona, ja Hän oli sellisti. Hänen kätensä eksyivät hartioilta ja alkoivat tehdä polkuja Metaforan käsille, rinnalle ja kasvoille. Sydämen syke, hengityksen rytmi ja ihon toista ihoa vasten hieroma kitka muodostivat kappaleen toisensa perään. Hän upposi musiikkiinsa ja soitti Metaforasta kauniita, melankolisia säveliä.
    Musiikki oli lakannut, mutta Hän istui vielä hereillä. Hämärää huonetta valaisi vain hyvin heikko valo. Hän katseli elegantteja, mustan varjon lailla lakanoita vasten piirtyviä instrumenttinsa piirteitä varmana siitä, ettei koskaan ollut nähnyt kauniimpaa.

Tilataiteellinen olotila: Reflektio 4

Saateteksti: Status quo, jatkukoon siis Tilataiteellinen olotila siitä mihin syksyllä jäin. Jostain syystä en ole edes julkaissut, vaikka tekstiä on ollut kappaletolkulla vain istumassa. Ei ole huvittanut kirjoittaa tätä projektia, koska en ole halunnut projektoida siihen angstiani. Saa nähdä kauanko nyt jaksan.

--

Hän käveli pyörälleen yön pimeässä. Erehtyessään katsomaan ylös Hän havaitsi, että tähdet loistivat mitä kirkkaimmin kaupungin kaikesta valosaasteesta huolimatta. Hän otti tukevan asennon jaloillaan ja nojasi päänsä taakse. Parkkipaikan pienten puiden lehtien välistä avautui pimeä taivas pienine valopisteineen, ja ilmassa hiljalleen keinuva viileä loppukesän tuuli yritti ehkä hempeästi muistuttaa, että kohta olisi syksy, kohta lehdet putoaisivat, kohta maa olisi aamuisin huurteessa. Vaan mistä senkin tiesi, muistutti Hän itseään. Tuuli saattoi jopa yrittää pitää yllä illuusiota, ettei kesä ollut loppunut ollenkaan. Joka tapauksessa taivas oli tänä yönä kirkas, vaikkei ilma ollut kylmä.
    Hän muisteli satumaista ensimmäistä elämäänsä, ensimmäistä maailmaa, jossa oli ollut taikuutta. Yksisarviset olivat istuksineet suurten, vanhojen linnojen katonharjanteilla juoruilemassa yksisarvisten kielellään, ritarit olivat kulkeneet pääkaupungin katukiveyksiä miekat vöillään, ja Hän oli ollut oman kuningaskuntansa prinsessa. Tai prinsessakuntansa, koska Hänen kuningaskunnassaan ei ollut ollut kuningasta eikä kuningatarta. Ehkä valtakunta oli parempi sana. Nyt katoilla juoruilivat vain linnut, ja ritareiden sijaan kaduilla kulki liikemiehiä salkut käsissään. Kuinka hahmot, jotka olivat siinä maailmassa olleet niin taianomaisia, saattoivatkin nyt näyttää niin... arkisilta.
    Tämä miltei maaginen hetki sai Hänet tilapäisesti ikävöimään sitä ensimmäistä maailmaa, kunnes Hän havahtui ajattelunsa epäloogisuuteen. Siinä maailmassa taikaolennot ja prinssit olivat olleet arkisia. Miten hän kykeni pitämään salkkumiehiä ja rekkakuskeja ja muita tämän maailman asioita tylsinä, jos ei koskaan ollut tottunut niihin täysin tavallisina ilmiöinä? Ehkä jotkin asiat vain olivat universaalisti, tai jopa multiversaalisti, arkisempia kuin toiset.
    Hän katsoi kelloa matkapuhelimestaan, ja totesi tuijotelleensa taivasta ajatuksiinsa vaipuneena tarpeellisen pitkän ajan, että sitä saattoi pitää hyväksyttävänä, eikä pelkkänä poseeraamisena. Hän kääntyi, avasi pyöränsä lukon, nousi sen selkään ja ajoi arkiseen kotiinsa sitä reittiä, jolla oli paljon pitkiä alamäkiä, joista Se niin piti.

OtsiCCo.doc

Saateteksti: Vanha, vuodelta ennen nakkia ja kirvestä.

--

Kirjoitan tylsällä kynällä
kirkasta ja joustavaa tekstiä.
Paperina toimii vihko,
jonka kauppaan aikanaan jätin.
Valonani on sammunut kynttilä
ja istun jalattomalla tuolilla.
Pureskelen purkkaa suussani,
jonka syljin jo eilen pois huonona.
Kirjoitan rakkauskirjettä vaimolleni,
joka kuoli jo kuukausi sitten
ilman syytä sydänhalvaukseen,
mutta sille minä en itke!

Mitä tekisin sillä hynällä
jota en kerennyt keksiä?
Ostaako sillä lisko
ja karata markkinoille?
Ei tee tämä lause järkeä,
eikä siitä tule rakkauskirjettä.
Syön paperin ja sen uunissa poltan.
Poljen maahan ja isälleni annan
sen kauppakuitin, jonka kassalle unohdin.

Muusikko

Saateteksi: Kirjoitettu, kun maassa ei vielä ollut lunta. Eräs kaunis muusani olisi kovasti halunnut, että eräs runo olisi kirjoitettu hänestä. Kyllä minä sinustakin olen kirjoittanut, esimerkiksi tämän. Nimi on sanaleikki.

--

Olen esteetikko.
Ihailen kauneuttasi.
Olet klassinen jousisoitin käsieni alla,
olet sello.
Sormeni kulkevat pinnallasi hivellen ilmoille musiikkia
ei korville,
mutta aisteilleni,
jotka maailman kovan otteen turruttamina
nyt sinusta
löytävät, minkä kanssa resonoida.

H. I. N. T. T. A. R. I.

Saateteksti: Tässäpä jotain, mitä kirjoitin joskus syksyllä, mutten viitsinyt julkaista. Nyt kuitenkin muistin että mitä varten tätä eräänä päivänä kännissä korjailin ja hihittelin. Jos joku muistaa F.A.G.G.O.T.in, niin varmaan tajuu miksi. 8D Sen akronyymiä ei kukaan ratkaissut, koska tehtävähän on lähtökohtaisesti mahdoton jos ei huijaa katsomalla sitä runotiedostostani, mutta tarjoan oluen sille, joka saa tämän oikein.

--

Kesä loppui.
Universaali sinä-passiivi
soi korvissani.
Tuuli hyyti maiseman, puhalsi kunnaiden yli,
allani maailma oli kaunis,
ja kuva, jonka näin,
puhui kesästä
aina vain haipuvana,
savuna ilmassa,
kylminä laineina lammikon pinnalla,
aaltoina kiven reitillä,
aatteina, unina, kaukana.