Tilataiteellinen olotila: Tilannekuvaus 1

Saateteksi: Tuntuu kummalliselta postata silloin, kun ei aktiivisesti kirjoita lisää. Tämäkin on kirjoitettu varmaan kuukausi sitten. Vielä on pari postaamatonta pätkää, mutta tahti ei tule varmaan aivan kohtsillään paranemaan. En ole itse asiassa aivan tyytyväinen tähän, mutta luonnosasteellahan näin pitkä tarina on muutenkin siinä vaiheessa, kun sitä ensimmäistä kertaa kirjoittaa. Hops, sano mummo lumessa! Plus, taas voi bongata fanserviceä ja subtleja viittauksia erääseen Internet-alakulttuuriin.

--

Keskipäivän hetki vaati Häntä ja Viikinkiä löytämään itsensä ravintoa tarjoilevasta liikkeestä. Aamupäivän näännyttävä vaikutus sai heidät valitsemaan lähimmän grillikioskin, jossa oli jopa pari asiakaspaikkaa. Lounasajasta huolimatta paikka oli epäilyttävän tyhjä. Burgerit löysivät kuitenkin pöytään standardit täyttävällä nopeudella, minkä Hän epäili olevan tarkoitus tuudittaa heidät valheelliseen turvallisuuden tunteeseen ruoan laadun suhteen.
    - Mä näin susta unta yhtenä yönä.
- Ai jaa.
- Niin.
- Mutta ethän sä näe unta oikeista ihmisistä?
- Sitä mäkin sulle siinä sanoin!
    Viikinki vilkaisi pureskelemaansa burgeria. Hän arvioi hänen ilmeensä epäileväksi. Itse Hän ei uskaltanut katsoa alas syödessään.
- Haluatko puhua siitä?
- Enpä oikeastaan.
- No etpä varmaan. Sä haluat aina puhua kaikesta.
- Enkä halua.
- Haluatpas.
- No okei, niin haluan. Mutta sun vastaus kaikkeen on aina sama.
- On vai?
- "Puhu sille!"
- Se on hyvä neuvo.
- Niin on, en mä sillä. Mutta se on helvetin outoa, siis nähdä unta ihmisistä. Tuntuu, kuin joku vieras olisi muuttanut päähäni asumaan, enkä voisi enää koskaan olla varma siitä, milloin olen oikeasti yksin. Tuntuu, kuin se joku vieras voisi vain tarkkailla kaikkea, mitä teen, ilman, että voin vaikuttaa siihen, mitä kaikkea se näkee.
- Höhö, Se sanoi.
- Hiljaa, Hän sanoi.
- Mitä? Viikinki kysyi.
- Ei mitään, Hän vastasi.
- Okei. Mutta ei unien näkeminen ihmisistä tarkoita, että ne olisivat fyysisesti pääsi sisällä.
- Niinhän sinä sanot!
- Ne on vain projektioita, mahdollisesti täysin satunnaista aivoaktivaatiota, jonka herättyäsi vain tulkitset tietyllä tavalla. Ja mikäli unet onkin jotenkin symbolisia, ei ne hahmot niissä voi tehdä mitään, mitä sinä et osaisi kuvitella.
    Pienen, hieman tuskallisen näköisen pureskelutauon jälkeen Viikinki jatkoi.
- Mikset sä näe unta oikeista ihmisistä?
- Mua ei ole rakennettu niin. Tai no. Näemmä nyt on.
    Viikinki tuijotti nyt intensiivisesti burgeria, jonka oli jo miltei kokonaan syönyt.
- Jos katsoo liian kauan burgeriin, burger katsoo takaisin.
- Mahdollista, Viikinki sanoi, ja söi yhtenä suupala loput. - Ainakin tällä hygieniatasolla.
- Älä puhu ruoka suussa.
- Uliuli.
    He pyyhkivät kätensä ja jättivät taakseen ruokaravintolan, joka antoi aivan uusia merkityksiä sekä termille "ruoka" että "ravintola".

Tilataiteellinen olotila: Reflektio 3

Saateteksti: Onneksi tätä on varastossa valmiina, koska en tiedä milloin saan taas kirjoittamisesta kiinni kunnolla. Tässä turha täyteteksi, olkaa hyvät.

-- 

Hän oli muistellut aikaa muutaman viikon takaa, kun Hän oli kuumien öiden ja kuumeisten ajatusten jälkeen viimein ottanut askeleensa. Hänen olisi pitänyt ottaa myös jokin nimi, mutta pohdittuaan sitä hieman Hän oli ymmärtänyt, ettei Hän enää halunnut. Nimet olivat turhia. Ne olivat symboleita sisällölle, eivätkä aina edes kovin hyviä sellaisia.
    Tätä pohtien Hän oli seissyt ovella pitkään. Kahva kiilteli. Mitähän materiaalia se oli? Hän ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, mitä eroa oli kromatuilla auton vanteilla ja ovenkahvoilla, ja silloin se asia oli tuntunut kovin tärkeältä. Palattuaan takaisin olohuoneeseen ja nopeasti Googletettuaan opittuaan, että ovenkahvat voivat olla esimerkiksi messinkisiä, kromattuja tai niklattuja, Hän oli viimein pakottanut itsensä takaisin ovelle. Hän oli vetänyt syvään henkeä ja avannut sen.
- Hei, maailma.
    Hän oli astunut ulos kirkkaaseen paisteeseen, tirkistellyt aurinkoa varovasti hymyillen. Eihän se niin paha ollut. Tulisikohan tästä elämästä seikkailu, Hän oli vielä ajatellut.

Leiriprovokaatio

Saateteksti: Kaivelin jotain vanhojani, ja löysin tämän tällaisen runon, joka on #Lair_of_chaos-inspiroitunut. Ihan järkyttävähän tämä on osittain, mutta julkaisen viihdearvon vuoksi. Uushomot ei tajuu.

--

Tänään lakkasin ajattelemasta.
Käänsin silmäni pilviin ja tunsin sen.
Elämäsi tunkeutui minuun,
ryöppysi sisääni jokaisesta solustani
ja jokaisesta hengenvedostani,
otti tukea jokaisesta ajatuksesta
ja jokaisesta sydämenlyönnistä.

Laskin katseeni takaisin maahan ja polvistuin.
Suutelin sen pintaan leiriprovokaation,
halasin puihin halkeamia
ja tunkeuduin niistä sisään
jokaisella solullani
ja jokaisella ajatuksellani.
Sitten lakkasin ajattelemasta.

Tilataiteellinen olotila: Reflektio 2

Saateteksi: Koska viikonloppu menee näemmä kosteissa merkeissä, mutta haluan päästä postaamaan jo pian jännempiä kappaleita, niin tässäpä seuraavan luvun ensimmäinen pois alta. Nyt tämä kappale ei ole yhden virkkeen mittainen.

Tilataiteellista olotilaa voidaan varmaan pitää jonkinlaisena improna (koska pitää jotenkin perustella näennäinen koherentin juonen puuttuminen) tai hetkikertomuksena. Lupaan, että pääasiallinen juoni kehittyy kyllä ajan myötä, mutta formaatti ei salli tässä vaiheessa liian suorasukaista naamaan hieromista. Toivon, että koko matkalta tulee myös ns. täytekappaleita, joiden toivon jonkin verran syventävän näitä 2D-hahmoja. Viimeksi kun samanlaisen projektin suoritin, puolessa välissä saatuani juonesta kiinni muuttui myös koko tekstin rakenne.

Tässä vaiheessa tuntuu siltä, että sidon tämän juonen sen aiemman projektin juoneen, että saan kehitettyä hienon, metaforisen kasvutarinan ja  palkittua lukijoitani jollain tavalla. Se tosin riippuu aivan siitä, kuinka editoitavissa kyseinen aiempi tuotos on, sillä kirjoitin sen 17-vuotiaana ja se on suurelta osin #Lair_of_chaos-fanfictionia, mutta jotta tämän juonen ymmärtäisi, olisi minun postattava myös sitten se aiempi projekti.

(Pieni kuriositeetti: tunnisteissa/tageissa näkyy luvun nimi. Tästä voi päätellä, milloin luku päättyy ja toinen alkaa. Ne yrittävät olla jokseenkin kuvaavia.)

--

Hän oli istunut hämärässä huoneessa tuijotellen ikkunaa. Pitkät hiukset olivat kietoneet Hänen olkapäänsä itseensä. Ne olivat kasvaneet takaisin, Hän oli huomannut ajatella, sitten sen, kun ne oli leikattu, elinikiä sitten. Yöpaidan musta pinta oli kiillellyt katulampun valossa, ja Hän oli puristanut polviaan rintojaan vasten.
    Täältä oli päästävä pois. Olisi aloitettava uusi elämä, otettava uusi nimi. Niin monta elämää elettyään Hän ei enää ollut tiennyt, olisiko millään enää tarjottavanaan mitään uutta. Voisiko Hän enää koskaan tuntea samalla tavalla, yhtä intensiivisesti, kuin oli tuntenut jo niin monta kertaa?
    Mikä hirvittävä klisee, Hän oli ajatellut välittömästi. Totta kai elämässä olisi uusia kokemuksia. Elämässä oli aina uusia kokemuksia, ei ollut kahta samanlaista. Ja heti sen ajateltuaan Hän oli tuntenut sen saman jännityksen, jonka oli tuntenut ensimmäistä kertaa monta nimeä sitten. Kyllä, vielä Hän jaksaisi ainakin yhden elämän.
    Ikkunaan oli yllättäen ilmestynyt uutta tekstiä. Hän oli vapauttanut kätensä, ja kuvainnollisesti astunut uuteen elämäänsä, johon konkreettisesti astuminen Häntä oli pelottanut vielä hetki sitten. Pieni elinikä sitten.

Tilataiteellinen olotila: Uni 1

Saateteksti: Tämä projekti alkaa varmaan vihdoin mennä johonkin suuntaan, joskaan en ole varma, että se on aivan selvää vielä tästä kappaleesta. Mitä pidätte?

--

Unen maisema oli tänä yönä kovin sumuinen. Hän katseli ympärilleen näennäisessä tyhjyydessä yrittäen löytää edes jotain virikettä, mutta epäonnistuttuaan Hän huokaisi ja istui alas. Ilmeisesti tällä unitilalla oli sentään jonkinlainen pohja. Hän mietti, mitä tässä Hänen mielensä kolkassa oli ennen ollut. Varmasti siinä oli joskus ollut jotain. Hän oli erottavinaan kaukaisuudessa katkenneen salon, muttei voinut olla varma, eikä Hän viitsinyt lähteä tarkistamaan.
    Vaaleanpunainen pilvi materialisoitui yllättäen Hänen näkökenttäänsä.
- HÄN HÄN HÄN HÄN ULIULI, se sanoi.
- MITÄ? Pilven päällä näytti istuvan jonkinlainen tonttu, tai mahdollisesti irlantilainen maahinen. Hän tunnisti maahisen kasvot kyllä, mutta konteksti oli niin absurdi, ettei Hän halunnut uskoa sen olevan se, keneksi Hän sitä luuli.
- Mikä helvetti sinä olet? Hän kysyi.
- Kyllä sä tiedät. Olen ystäväsi unirepresentaatio, reflektio hänen olemuksestaan, kuten sinä sen näet.
- En minä representoi unissani oikeita ihmisiä.
- Nyt representoit.
    Maahisen näköinen katseli ympärilleen.
- Aika tyhjän oloinen unitila sulla.
- Itse olet tyhjän oloinen. Mene pois.
- Enkä mene. Jään tänne. Vaaleanpunainen pilvi alkoi yllättäen laajeta vallaten sumuisen unitilan, saeten ja peittäen koko maiseman Hänen näkyvistään. Kun se jälleen hälveni ja kutistui hullunkurisen kulkuneuvon kokoiseksi pilveksi maahisen alle, Hän näki yläpuolellaan kirkkaansinisen taivaan, jolla paistoi aurinko. Keväinen tuuli puhalsi kevyesti Hänen hiuksiaan, ja lintujen laulu kantautui Hänen korviinsa lähelle materialisoituneesta metsästä.
    Ehkä sana "materialisoitua" ei ole aivan korrekti ilmaisu unitilassa, Hän ajatteli, mutta unohti pian sen ajatuspolun tilan edellisen sisällön palautuessa yllättäen rysähtäen Hänen mieleensä. Täällä oli ollut ennenkin metsä. Täällä oli ollut niitty, ja joki, ja sininen taivas. Hetken Hän pelkäsi muiston pilaavan maiseman itseltään, mutta huomasi yllätyksekseen, että samankaltaisuudestaan huolimatta tämä maisema oli vain miellyttävä. Sen rakenne oli pehmeä, kuin hattaraa. Hän silitti alleen ilmestynyttä nurmipeittoa.
    - Päätit sitten uudelleensisustaa pääni.
- Niin tein. Mitä pidät? Hän mietti hetken vastaustaan, mutta päätti jättää loukkaukset myöhemmäksi.
- Ihan kiva. Tulit sitten jäädäksesi?
- Näin ajattelin.
- Onko sulla jokin funktio?
- Totta kai. Olen reflektioväline, mutta sen lisäksi olen myös jumala. Kaikki, mitä sanon, on totta. Olen paras.
- Taidat olla itserakkauden jumala.
- Ja koppavuuden!
    Hän huokaisi jälleen ja kaatui selälleen nurmelle. Ehkä tämä oli hyvä. Ainakin se oli uutta.

Tilataiteellinen olotila: Dialogi 4

Saateteksti: Wohoo, 512 sivun katselukertaa! Jee! Kiitos vaan kaikille lukeneille! Tässä lisää Tilataiteellista olotilaa, jonka päällä olen istunut vain siksi, etten tiedä miten päättää luku Silmukka.

--

Hän harjasi hiuksiaan. Prinsessat vetivät harjan hiustensa läpi sata kertaa. Hän veti viisi kertaa ja asetti harjan pöydälle eteensä.
    -Aina, kun opimme jotain uutta, muutumme. Kun käsittelemme mielessämme uusia konsepteja, sekä tietoinen että tiedostamaton osa prosessoinnistamme löytää ja muodostaa uusia yhteyksiä, joka heijastuu uutena tapana ajatella asioita. Jos kieltäytyy oppimasta, kieltäytyy kehittymästä.
- Hurraa, hieno päätelmä, ota tästä Nobelin palkinto.
- Onko sun aina oltava noin negatiivinen?
- On.
- Miksi?
- Että kehittyisit.
- Entä jos en halua kehittyä?
- Mitä juuri äsken sanoit?
- Niin, mutta entä jos haluan kehittyä positiivisen palautteen enkä negatiivisen jurnuttamisen avulla? Ei itsereflektiossa ole mitään järkeä, jos oletat, että sanon ääneen jotain sellaista, mitä et vielä tiennyt. Totta kai kaikki on sinulle vanhoja uutisia.
    Se oli kerrankin hiljaa. Hän tiesi vihdoin saaneensa yhden sulan hattuunsa. Se oli ollut ärtynyt aina siitä asti, kun... No, niin, olisi kuka tahansa, Hän ajatteli, ja päätti antaa Sille anteeksi Sen ärtyisyyden.
    Se katsoi alas käsiinsä. Hän käänsi katseensa ja laski peilipöydän kannen alas.

F. A. G. G. O. T.

Saateteksti: Olen tänään luovalla tuulella, joten päätin leikkiä mitalla. Se, joka arvaa, mille sanoille runon nimi seisoo, saa keksin.

--

Horrifying thought, again
embedded in a structure.
Malformed shout of sinful sound,
agitating, thumping loud,
travelling throughout the bone,
obsoletely scrabbling free.
Longing for fulfillment too
abysmal, yet ever true
gongs of whisper in my ears
nagging, deeming, damning! Such
I will ever long for, hence
all the blood, it never ends.