Saateteksti: Kaivelin jotain vanhojani, ja löysin tämän tällaisen runon, joka on #Lair_of_chaos-inspiroitunut. Ihan järkyttävähän tämä on osittain, mutta julkaisen viihdearvon vuoksi. Uushomot ei tajuu.
--
Tänään lakkasin ajattelemasta.
Käänsin silmäni pilviin ja tunsin sen.
Elämäsi tunkeutui minuun,
ryöppysi sisääni jokaisesta solustani
ja jokaisesta hengenvedostani,
otti tukea jokaisesta ajatuksesta
ja jokaisesta sydämenlyönnistä.
Laskin katseeni takaisin maahan ja polvistuin.
Suutelin sen pintaan leiriprovokaation,
halasin puihin halkeamia
ja tunkeuduin niistä sisään
jokaisella solullani
ja jokaisella ajatuksellani.
Sitten lakkasin ajattelemasta.
sunnuntai 26. elokuuta 2012
torstai 23. elokuuta 2012
Tilataiteellinen olotila: Reflektio 2
Saateteksi: Koska viikonloppu menee näemmä kosteissa merkeissä, mutta haluan päästä postaamaan jo pian jännempiä kappaleita, niin tässäpä seuraavan luvun ensimmäinen pois alta. Nyt tämä kappale ei ole yhden virkkeen mittainen.
Tilataiteellista olotilaa voidaan varmaan pitää jonkinlaisena improna (koska pitää jotenkin perustella näennäinen koherentin juonen puuttuminen) tai hetkikertomuksena. Lupaan, että pääasiallinen juoni kehittyy kyllä ajan myötä, mutta formaatti ei salli tässä vaiheessa liian suorasukaista naamaan hieromista. Toivon, että koko matkalta tulee myös ns. täytekappaleita, joiden toivon jonkin verran syventävän näitä 2D-hahmoja. Viimeksi kun samanlaisen projektin suoritin, puolessa välissä saatuani juonesta kiinni muuttui myös koko tekstin rakenne.
Tässä vaiheessa tuntuu siltä, että sidon tämän juonen sen aiemman projektin juoneen, että saan kehitettyä hienon, metaforisen kasvutarinan ja palkittua lukijoitani jollain tavalla. Se tosin riippuu aivan siitä, kuinka editoitavissa kyseinen aiempi tuotos on, sillä kirjoitin sen 17-vuotiaana ja se on suurelta osin #Lair_of_chaos-fanfictionia, mutta jotta tämän juonen ymmärtäisi, olisi minun postattava myös sitten se aiempi projekti.
(Pieni kuriositeetti: tunnisteissa/tageissa näkyy luvun nimi. Tästä voi päätellä, milloin luku päättyy ja toinen alkaa. Ne yrittävät olla jokseenkin kuvaavia.)
--
Hän oli istunut hämärässä huoneessa tuijotellen ikkunaa. Pitkät hiukset olivat kietoneet Hänen olkapäänsä itseensä. Ne olivat kasvaneet takaisin, Hän oli huomannut ajatella, sitten sen, kun ne oli leikattu, elinikiä sitten. Yöpaidan musta pinta oli kiillellyt katulampun valossa, ja Hän oli puristanut polviaan rintojaan vasten.
Täältä oli päästävä pois. Olisi aloitettava uusi elämä, otettava uusi nimi. Niin monta elämää elettyään Hän ei enää ollut tiennyt, olisiko millään enää tarjottavanaan mitään uutta. Voisiko Hän enää koskaan tuntea samalla tavalla, yhtä intensiivisesti, kuin oli tuntenut jo niin monta kertaa?
Mikä hirvittävä klisee, Hän oli ajatellut välittömästi. Totta kai elämässä olisi uusia kokemuksia. Elämässä oli aina uusia kokemuksia, ei ollut kahta samanlaista. Ja heti sen ajateltuaan Hän oli tuntenut sen saman jännityksen, jonka oli tuntenut ensimmäistä kertaa monta nimeä sitten. Kyllä, vielä Hän jaksaisi ainakin yhden elämän.
Ikkunaan oli yllättäen ilmestynyt uutta tekstiä. Hän oli vapauttanut kätensä, ja kuvainnollisesti astunut uuteen elämäänsä, johon konkreettisesti astuminen Häntä oli pelottanut vielä hetki sitten. Pieni elinikä sitten.
Tilataiteellista olotilaa voidaan varmaan pitää jonkinlaisena improna (koska pitää jotenkin perustella näennäinen koherentin juonen puuttuminen) tai hetkikertomuksena. Lupaan, että pääasiallinen juoni kehittyy kyllä ajan myötä, mutta formaatti ei salli tässä vaiheessa liian suorasukaista naamaan hieromista. Toivon, että koko matkalta tulee myös ns. täytekappaleita, joiden toivon jonkin verran syventävän näitä 2D-hahmoja. Viimeksi kun samanlaisen projektin suoritin, puolessa välissä saatuani juonesta kiinni muuttui myös koko tekstin rakenne.
Tässä vaiheessa tuntuu siltä, että sidon tämän juonen sen aiemman projektin juoneen, että saan kehitettyä hienon, metaforisen kasvutarinan ja palkittua lukijoitani jollain tavalla. Se tosin riippuu aivan siitä, kuinka editoitavissa kyseinen aiempi tuotos on, sillä kirjoitin sen 17-vuotiaana ja se on suurelta osin #Lair_of_chaos-fanfictionia, mutta jotta tämän juonen ymmärtäisi, olisi minun postattava myös sitten se aiempi projekti.
(Pieni kuriositeetti: tunnisteissa/tageissa näkyy luvun nimi. Tästä voi päätellä, milloin luku päättyy ja toinen alkaa. Ne yrittävät olla jokseenkin kuvaavia.)
--
Hän oli istunut hämärässä huoneessa tuijotellen ikkunaa. Pitkät hiukset olivat kietoneet Hänen olkapäänsä itseensä. Ne olivat kasvaneet takaisin, Hän oli huomannut ajatella, sitten sen, kun ne oli leikattu, elinikiä sitten. Yöpaidan musta pinta oli kiillellyt katulampun valossa, ja Hän oli puristanut polviaan rintojaan vasten.
Täältä oli päästävä pois. Olisi aloitettava uusi elämä, otettava uusi nimi. Niin monta elämää elettyään Hän ei enää ollut tiennyt, olisiko millään enää tarjottavanaan mitään uutta. Voisiko Hän enää koskaan tuntea samalla tavalla, yhtä intensiivisesti, kuin oli tuntenut jo niin monta kertaa?
Mikä hirvittävä klisee, Hän oli ajatellut välittömästi. Totta kai elämässä olisi uusia kokemuksia. Elämässä oli aina uusia kokemuksia, ei ollut kahta samanlaista. Ja heti sen ajateltuaan Hän oli tuntenut sen saman jännityksen, jonka oli tuntenut ensimmäistä kertaa monta nimeä sitten. Kyllä, vielä Hän jaksaisi ainakin yhden elämän.
Ikkunaan oli yllättäen ilmestynyt uutta tekstiä. Hän oli vapauttanut kätensä, ja kuvainnollisesti astunut uuteen elämäänsä, johon konkreettisesti astuminen Häntä oli pelottanut vielä hetki sitten. Pieni elinikä sitten.
tiistai 21. elokuuta 2012
Tilataiteellinen olotila: Uni 1
Saateteksti: Tämä projekti alkaa varmaan vihdoin mennä johonkin suuntaan, joskaan en ole varma, että se on aivan selvää vielä tästä kappaleesta. Mitä pidätte?
--
Unen maisema oli tänä yönä kovin sumuinen. Hän katseli ympärilleen näennäisessä tyhjyydessä yrittäen löytää edes jotain virikettä, mutta epäonnistuttuaan Hän huokaisi ja istui alas. Ilmeisesti tällä unitilalla oli sentään jonkinlainen pohja. Hän mietti, mitä tässä Hänen mielensä kolkassa oli ennen ollut. Varmasti siinä oli joskus ollut jotain. Hän oli erottavinaan kaukaisuudessa katkenneen salon, muttei voinut olla varma, eikä Hän viitsinyt lähteä tarkistamaan.
Vaaleanpunainen pilvi materialisoitui yllättäen Hänen näkökenttäänsä.
- HÄN HÄN HÄN HÄN ULIULI, se sanoi.
- MITÄ? Pilven päällä näytti istuvan jonkinlainen tonttu, tai mahdollisesti irlantilainen maahinen. Hän tunnisti maahisen kasvot kyllä, mutta konteksti oli niin absurdi, ettei Hän halunnut uskoa sen olevan se, keneksi Hän sitä luuli.
- Mikä helvetti sinä olet? Hän kysyi.
- Kyllä sä tiedät. Olen ystäväsi unirepresentaatio, reflektio hänen olemuksestaan, kuten sinä sen näet.
- En minä representoi unissani oikeita ihmisiä.
- Nyt representoit.
Maahisen näköinen katseli ympärilleen.
- Aika tyhjän oloinen unitila sulla.
- Itse olet tyhjän oloinen. Mene pois.
- Enkä mene. Jään tänne. Vaaleanpunainen pilvi alkoi yllättäen laajeta vallaten sumuisen unitilan, saeten ja peittäen koko maiseman Hänen näkyvistään. Kun se jälleen hälveni ja kutistui hullunkurisen kulkuneuvon kokoiseksi pilveksi maahisen alle, Hän näki yläpuolellaan kirkkaansinisen taivaan, jolla paistoi aurinko. Keväinen tuuli puhalsi kevyesti Hänen hiuksiaan, ja lintujen laulu kantautui Hänen korviinsa lähelle materialisoituneesta metsästä.
Ehkä sana "materialisoitua" ei ole aivan korrekti ilmaisu unitilassa, Hän ajatteli, mutta unohti pian sen ajatuspolun tilan edellisen sisällön palautuessa yllättäen rysähtäen Hänen mieleensä. Täällä oli ollut ennenkin metsä. Täällä oli ollut niitty, ja joki, ja sininen taivas. Hetken Hän pelkäsi muiston pilaavan maiseman itseltään, mutta huomasi yllätyksekseen, että samankaltaisuudestaan huolimatta tämä maisema oli vain miellyttävä. Sen rakenne oli pehmeä, kuin hattaraa. Hän silitti alleen ilmestynyttä nurmipeittoa.
- Päätit sitten uudelleensisustaa pääni.
- Niin tein. Mitä pidät? Hän mietti hetken vastaustaan, mutta päätti jättää loukkaukset myöhemmäksi.
- Ihan kiva. Tulit sitten jäädäksesi?
- Näin ajattelin.
- Onko sulla jokin funktio?
- Totta kai. Olen reflektioväline, mutta sen lisäksi olen myös jumala. Kaikki, mitä sanon, on totta. Olen paras.
- Taidat olla itserakkauden jumala.
- Ja koppavuuden!
Hän huokaisi jälleen ja kaatui selälleen nurmelle. Ehkä tämä oli hyvä. Ainakin se oli uutta.
--
Unen maisema oli tänä yönä kovin sumuinen. Hän katseli ympärilleen näennäisessä tyhjyydessä yrittäen löytää edes jotain virikettä, mutta epäonnistuttuaan Hän huokaisi ja istui alas. Ilmeisesti tällä unitilalla oli sentään jonkinlainen pohja. Hän mietti, mitä tässä Hänen mielensä kolkassa oli ennen ollut. Varmasti siinä oli joskus ollut jotain. Hän oli erottavinaan kaukaisuudessa katkenneen salon, muttei voinut olla varma, eikä Hän viitsinyt lähteä tarkistamaan.
Vaaleanpunainen pilvi materialisoitui yllättäen Hänen näkökenttäänsä.
- HÄN HÄN HÄN HÄN ULIULI, se sanoi.
- MITÄ? Pilven päällä näytti istuvan jonkinlainen tonttu, tai mahdollisesti irlantilainen maahinen. Hän tunnisti maahisen kasvot kyllä, mutta konteksti oli niin absurdi, ettei Hän halunnut uskoa sen olevan se, keneksi Hän sitä luuli.
- Mikä helvetti sinä olet? Hän kysyi.
- Kyllä sä tiedät. Olen ystäväsi unirepresentaatio, reflektio hänen olemuksestaan, kuten sinä sen näet.
- En minä representoi unissani oikeita ihmisiä.
- Nyt representoit.
Maahisen näköinen katseli ympärilleen.
- Aika tyhjän oloinen unitila sulla.
- Itse olet tyhjän oloinen. Mene pois.
- Enkä mene. Jään tänne. Vaaleanpunainen pilvi alkoi yllättäen laajeta vallaten sumuisen unitilan, saeten ja peittäen koko maiseman Hänen näkyvistään. Kun se jälleen hälveni ja kutistui hullunkurisen kulkuneuvon kokoiseksi pilveksi maahisen alle, Hän näki yläpuolellaan kirkkaansinisen taivaan, jolla paistoi aurinko. Keväinen tuuli puhalsi kevyesti Hänen hiuksiaan, ja lintujen laulu kantautui Hänen korviinsa lähelle materialisoituneesta metsästä.
Ehkä sana "materialisoitua" ei ole aivan korrekti ilmaisu unitilassa, Hän ajatteli, mutta unohti pian sen ajatuspolun tilan edellisen sisällön palautuessa yllättäen rysähtäen Hänen mieleensä. Täällä oli ollut ennenkin metsä. Täällä oli ollut niitty, ja joki, ja sininen taivas. Hetken Hän pelkäsi muiston pilaavan maiseman itseltään, mutta huomasi yllätyksekseen, että samankaltaisuudestaan huolimatta tämä maisema oli vain miellyttävä. Sen rakenne oli pehmeä, kuin hattaraa. Hän silitti alleen ilmestynyttä nurmipeittoa.
- Päätit sitten uudelleensisustaa pääni.
- Niin tein. Mitä pidät? Hän mietti hetken vastaustaan, mutta päätti jättää loukkaukset myöhemmäksi.
- Ihan kiva. Tulit sitten jäädäksesi?
- Näin ajattelin.
- Onko sulla jokin funktio?
- Totta kai. Olen reflektioväline, mutta sen lisäksi olen myös jumala. Kaikki, mitä sanon, on totta. Olen paras.
- Taidat olla itserakkauden jumala.
- Ja koppavuuden!
Hän huokaisi jälleen ja kaatui selälleen nurmelle. Ehkä tämä oli hyvä. Ainakin se oli uutta.
maanantai 20. elokuuta 2012
Tilataiteellinen olotila: Dialogi 4
Saateteksti: Wohoo, 512 sivun katselukertaa! Jee! Kiitos vaan kaikille lukeneille! Tässä lisää Tilataiteellista olotilaa, jonka päällä olen istunut vain siksi, etten tiedä miten päättää luku Silmukka.
--
Hän harjasi hiuksiaan. Prinsessat vetivät harjan hiustensa läpi sata kertaa. Hän veti viisi kertaa ja asetti harjan pöydälle eteensä.
-Aina, kun opimme jotain uutta, muutumme. Kun käsittelemme mielessämme uusia konsepteja, sekä tietoinen että tiedostamaton osa prosessoinnistamme löytää ja muodostaa uusia yhteyksiä, joka heijastuu uutena tapana ajatella asioita. Jos kieltäytyy oppimasta, kieltäytyy kehittymästä.
- Hurraa, hieno päätelmä, ota tästä Nobelin palkinto.
- Onko sun aina oltava noin negatiivinen?
- On.
- Miksi?
- Että kehittyisit.
- Entä jos en halua kehittyä?
- Mitä juuri äsken sanoit?
- Niin, mutta entä jos haluan kehittyä positiivisen palautteen enkä negatiivisen jurnuttamisen avulla? Ei itsereflektiossa ole mitään järkeä, jos oletat, että sanon ääneen jotain sellaista, mitä et vielä tiennyt. Totta kai kaikki on sinulle vanhoja uutisia.
Se oli kerrankin hiljaa. Hän tiesi vihdoin saaneensa yhden sulan hattuunsa. Se oli ollut ärtynyt aina siitä asti, kun... No, niin, olisi kuka tahansa, Hän ajatteli, ja päätti antaa Sille anteeksi Sen ärtyisyyden.
Se katsoi alas käsiinsä. Hän käänsi katseensa ja laski peilipöydän kannen alas.
--
Hän harjasi hiuksiaan. Prinsessat vetivät harjan hiustensa läpi sata kertaa. Hän veti viisi kertaa ja asetti harjan pöydälle eteensä.
-Aina, kun opimme jotain uutta, muutumme. Kun käsittelemme mielessämme uusia konsepteja, sekä tietoinen että tiedostamaton osa prosessoinnistamme löytää ja muodostaa uusia yhteyksiä, joka heijastuu uutena tapana ajatella asioita. Jos kieltäytyy oppimasta, kieltäytyy kehittymästä.
- Hurraa, hieno päätelmä, ota tästä Nobelin palkinto.
- Onko sun aina oltava noin negatiivinen?
- On.
- Miksi?
- Että kehittyisit.
- Entä jos en halua kehittyä?
- Mitä juuri äsken sanoit?
- Niin, mutta entä jos haluan kehittyä positiivisen palautteen enkä negatiivisen jurnuttamisen avulla? Ei itsereflektiossa ole mitään järkeä, jos oletat, että sanon ääneen jotain sellaista, mitä et vielä tiennyt. Totta kai kaikki on sinulle vanhoja uutisia.
Se oli kerrankin hiljaa. Hän tiesi vihdoin saaneensa yhden sulan hattuunsa. Se oli ollut ärtynyt aina siitä asti, kun... No, niin, olisi kuka tahansa, Hän ajatteli, ja päätti antaa Sille anteeksi Sen ärtyisyyden.
Se katsoi alas käsiinsä. Hän käänsi katseensa ja laski peilipöydän kannen alas.
keskiviikko 15. elokuuta 2012
F. A. G. G. O. T.
Saateteksti: Olen tänään luovalla tuulella, joten päätin leikkiä mitalla. Se, joka arvaa, mille sanoille runon nimi seisoo, saa keksin.
--
Horrifying thought, again
embedded in a structure.
Malformed shout of sinful sound,
agitating, thumping loud,
travelling throughout the bone,
obsoletely scrabbling free.
Longing for fulfillment too
abysmal, yet ever true
gongs of whisper in my ears
nagging, deeming, damning! Such
I will ever long for, hence
all the blood, it never ends.
--
Horrifying thought, again
embedded in a structure.
Malformed shout of sinful sound,
agitating, thumping loud,
travelling throughout the bone,
obsoletely scrabbling free.
Longing for fulfillment too
abysmal, yet ever true
gongs of whisper in my ears
nagging, deeming, damning! Such
I will ever long for, hence
all the blood, it never ends.
maanantai 13. elokuuta 2012
Tilataiteellinen olotila: Dialogi 3
Saateteksti: Noniin, tässä vähän fanserviceä aloitteleville ajattelijoille. Kokeneemmat varmaan löytävätkin virhepäätelmiä aika helposti, mutta tasostasi huolimatta varmasti, rakas lukija, haluat tuoda oman mielipiteesi esille. Fiktiotahan tämä on, ja dialogissa esiintyvät päättelyvirheet voin aina kuitata sillä, ettei hahmo tiedä kaikkea, mutta olisi silti hauska tietää, mikäli näette tässä jotain aivan selkeitä virheitä. En esimerkiksi tunne viittaamiani aiheita kovin hyvin, joten jos tunnet ne paremmin, auta nälkätaiteilijaa ja kerro se. Älä ujostele!
--
Hän kietoutui Metaforan ympärille ja puristi hellästi.
- Uskotko, että tällä kaikella on jokin tarkoitus? Että kokemukset, joita koemme, valmistavat meitä aina seuraaviin kokemuksiin, ja että matkamme on jollain tasolla ennalta määrätty - että meidän on määrä olla jossain tietyssä paikassa tiettyyn aikaan, ja tätä varten meidän on valmistauduttava kokemalla asioita, jotka koemme, ja näkemällä asioita, jotka näemme. Ehkä voimme jopa päätyä samaan paikkaan montaa eri tietä, mutta olemme kuitenkin menossa sinne. Tai ehkä on monia paikkoja, joissa meidän on tarkoitus olla ja tehdä asioita, jotta muut voivat jatkaa matkaansa ja toteuttaa oman tarkoituksensa.
- En usko.
- Miksi et? Entä jos universumi on deterministinen? Kaiken, mikä tapahtuu, jokaisen atomin liikkeen, on määrännyt se, miten aineet ovat lähteneet liikkeelle alkuräjähdyksessä. Mikään ei olisi voinut mennä mitenkään muuten. Kuten jos tekee täysin samoissa olosuhteissa kaksi täysin samanlaista koetta, tulos on täysin samanlainen kummassakin.
- Sillä ei ole merkitystä. Vaikka universumi olisi deterministinen, emme voisi tietää sitä. Emme voisi ennustaa tulevaa, sillä mallintaaksemme tämän universumin täydellisesti, meidän olisi kyettävä mallintamaan siihen myös se simulaatio, jonka sisällä myös olisi simulaatio, ja niin edelleen. Tämä ääretön rekursio olisi voitava mallintaa äärellisessä tilassa.
- Eli meidän näkökulmastamme kaikki on sattumaa, vapaata tahtoa ja valintoja?
- Niin.
- Mutta universumin ulkopuolelta tarkasteltuna tekomme ja menemisemme ovat silti ennustettavissa, mikäli jokaisen atomin sijainti jossain ajan pisteessä voidaan laskea äärellisessä ajassa. Laplacen demoni.
- Heisenbergin epätarkkuusperiaatteen mukaan esimerkiksi hiukkasen paikkaa ja liikemäärää ei voida tietää samanaikaisesti. Mikäli voimme tietää vain hiukkasen paikan jollain tietyllä hetkellä, emme voi tietää, missä se on seuraavalla hetkellä, kun emme tiedä kuinka lujaa se sinne menee.
- Mutta entä jos ottaa kaksi mittausta?
- Ei se auta. Koko oletus perustuu siihen, että mitä tämän ulkopuolella on, ei vaikuta siihen, mitä tämän sisäpuolella on. Sitähän taas ei täältä sisäpuolelta voi tietää.
- No ei kyllä voi tietää sitäkään, onko siellä joku mittaamassa.
- Ei niin.
- Äh. Koko kysymys on siis turha.
Hän käänsi kylkeään ja vaihtoi asentoa. Metafora kietoutui Hänen ympärilleen ja puristi tiukasti.
--
Hän kietoutui Metaforan ympärille ja puristi hellästi.
- Uskotko, että tällä kaikella on jokin tarkoitus? Että kokemukset, joita koemme, valmistavat meitä aina seuraaviin kokemuksiin, ja että matkamme on jollain tasolla ennalta määrätty - että meidän on määrä olla jossain tietyssä paikassa tiettyyn aikaan, ja tätä varten meidän on valmistauduttava kokemalla asioita, jotka koemme, ja näkemällä asioita, jotka näemme. Ehkä voimme jopa päätyä samaan paikkaan montaa eri tietä, mutta olemme kuitenkin menossa sinne. Tai ehkä on monia paikkoja, joissa meidän on tarkoitus olla ja tehdä asioita, jotta muut voivat jatkaa matkaansa ja toteuttaa oman tarkoituksensa.
- En usko.
- Miksi et? Entä jos universumi on deterministinen? Kaiken, mikä tapahtuu, jokaisen atomin liikkeen, on määrännyt se, miten aineet ovat lähteneet liikkeelle alkuräjähdyksessä. Mikään ei olisi voinut mennä mitenkään muuten. Kuten jos tekee täysin samoissa olosuhteissa kaksi täysin samanlaista koetta, tulos on täysin samanlainen kummassakin.
- Sillä ei ole merkitystä. Vaikka universumi olisi deterministinen, emme voisi tietää sitä. Emme voisi ennustaa tulevaa, sillä mallintaaksemme tämän universumin täydellisesti, meidän olisi kyettävä mallintamaan siihen myös se simulaatio, jonka sisällä myös olisi simulaatio, ja niin edelleen. Tämä ääretön rekursio olisi voitava mallintaa äärellisessä tilassa.
- Eli meidän näkökulmastamme kaikki on sattumaa, vapaata tahtoa ja valintoja?
- Niin.
- Mutta universumin ulkopuolelta tarkasteltuna tekomme ja menemisemme ovat silti ennustettavissa, mikäli jokaisen atomin sijainti jossain ajan pisteessä voidaan laskea äärellisessä ajassa. Laplacen demoni.
- Heisenbergin epätarkkuusperiaatteen mukaan esimerkiksi hiukkasen paikkaa ja liikemäärää ei voida tietää samanaikaisesti. Mikäli voimme tietää vain hiukkasen paikan jollain tietyllä hetkellä, emme voi tietää, missä se on seuraavalla hetkellä, kun emme tiedä kuinka lujaa se sinne menee.
- Mutta entä jos ottaa kaksi mittausta?
- Ei se auta. Koko oletus perustuu siihen, että mitä tämän ulkopuolella on, ei vaikuta siihen, mitä tämän sisäpuolella on. Sitähän taas ei täältä sisäpuolelta voi tietää.
- No ei kyllä voi tietää sitäkään, onko siellä joku mittaamassa.
- Ei niin.
- Äh. Koko kysymys on siis turha.
Hän käänsi kylkeään ja vaihtoi asentoa. Metafora kietoutui Hänen ympärilleen ja puristi tiukasti.
Päivien välissä
Saateteksti: Runoajatuksia livenä! Laadusta en tällä kertaa edes valehtele vastaavani.
--
Mitä eilen puhuttiin
ei jättänyt minua rauhaan.
Luulit, että kavahtaisin sinua,
vaan kavahdin itseäni,
kun sinä olet niin kaunis
ja minä niin rikki.
Onko vielä huominen, kysyn,
ja pelosta täristen,
millisekunnit valovuosien kuiluja,
odotan, kunnes vastaat.
Eilisen jälkeen
katsoin taakseni,
ja siitä tiesin olevani mennyttä miestä.
--
Mitä eilen puhuttiin
ei jättänyt minua rauhaan.
Luulit, että kavahtaisin sinua,
vaan kavahdin itseäni,
kun sinä olet niin kaunis
ja minä niin rikki.
Onko vielä huominen, kysyn,
ja pelosta täristen,
millisekunnit valovuosien kuiluja,
odotan, kunnes vastaat.
Eilisen jälkeen
katsoin taakseni,
ja siitä tiesin olevani mennyttä miestä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)